Metallista pikkujoulua

Joulukuu on kuulemma yhtä juhlaa myös täällä päin. Vaikkei pikkujoulun käsitettä tunneta, on konsertteja, kuorolaulantaa, bachataa, merengueta, illallisia ynnä muuta. Mitä tärkeintä, monet ulkomaille muuttaneet dominikaanit lomailevat joulukuussa synnyinmaassaan. Silloin tavataan vanhoja ystäviä ja tuttuja ja kaikki on taas vähän niin kuin ennen.

Taisi olla ensimmäisen adventtisunnuntain jälkeinen aamu, kun heräsin kello viisi kaiuttimista tulevaan musiikkiin ja selostukseen. Ensin luulin, että vihdoin täällä alkoi vallankumous. Halleluja, kansa on herännyt taistelemaan vääryyttä vastaan. Sitten kuulin Feliz navidad –rillutuksen. Sen jälkeen alkoi soida merengue ja sitten seurasi pätkä reggaetonia. Iloinen musiikillinen riemukimara huipentui dembow’hun – tuohon dominikaanien lahjaan maailmalle. Juhlien joulukuu tarkoitti siis sitä, että sama melu ja rynkytys, jota yleensä kuului viikonloppuisin, kuului nyt pitkin viikkoa, kuukauden ajan.

Harras joulun tienoo ei siis ole, niin kuin ei ole pääsiäinenkään tai muutkaan kristinuskoon liittyvät juhlat ja menot.

Maa on arkaistisella tavalla uskonnollinen. Omaa uskoa mainostetaan autoissa, jotka on pimpattu “Kristus elää”- ja “Kristus tulee” –tarroilla sekä alkukristittyjen kalasymbolilla. Sisustuksista löytyy enkeliä, Mariaa ja Jeesusta niin kolmi- kuin kaksiulotteisena. Yritys voi oman nimikylttinsä vieressä mainostaa lopunaikaa ja pelastautumista isolla julisteella. Rekrytoidessa etsitään nimenomaan kristillistä graafikkoa. Näön voi tarkastaa kristillisellä optikolla. Usko näkyy nimissä, puheessa ja ennen kaikkea ennakkoluuloissa.

Dominikaaninen tasavalta voisi olla vaikka Saudi-Arabia tai Iran, jos naisille heitettäisiin vain hunnut päälle ja ristit vaihdettaisiin puolikuiksi. (Tosin alkoholinkulutukseltaan dominikaanit ovat kotoisan suomalaismaisia.) Miley Cyruksen syksyinen konsertti kiellettiin siveettömänä. Samaan aikaan katolista pappia yritetään saada vastuuseen pikkupojan raiskaamisesta. Samaan aikaan puolisot pettävät toisiaan ja domistudioissa äänitetään uusia reggaeton- ja dembow-levyjä, joissa voihkitaan naisten eli ämmien alistamisesta. Kovaäänisessä uskonnollisuudessa eniten puistattaakin kaksinaismoraalisuus. Jos kaikki tekisivät niin kuin siunaavat, maa tuskin olisi siinä jamassa missä se on.

Hurskastelun vuoksi olikin niin vapauttava ja sielua sivelevä kokemus viettää toinen adventtisunnuntai hevimetallifestivaaleilla. Aivoissa kaikui edelleen dembow’n tyhmäksi tekevä rytmi ja sielussa kipristeli raivo, jonka purkausta kukaan ei oikein huomannut. Näissä tunnelmissa astelin sisään Santuarioon, paikallisten rock- ja metallibändien treenikämppänä toimivaan kiinteistöön, jonka tontilta löytyy muun muassa uima-allas, jossa ei ole vettä. Minut merkattiin rauhoittavan mustalla rannekkeella, jossa luki “Destrucción masiva” eli suomeksi joukkotuho.

Santuario oli täyttynyt pikkuhiljaa aamukymmenestä lähtien mustaan pukeutuneista ihmisistä. Kaikki liikkuivat iloisesti ja rauhallisesti paljon dembow’ta hiljaisempana, musiikillisempana, melodisempana, inhimillisempänä ja puhuttelevampana soivan metallirockin tahdissa. Kaikki tunsivat toisensa ainakin kasvoista. Täällä kokoontuivat tekopyhälän toisinajattelijat, jotka taisivat yhä lähes kolmekymppisinä* toivoa, että harras ja sokea dominikaanikansa pitää heitä ihan oikeina pirunpalvojina.

Ensimmäistä kertaa minutkin valtasi joulun rakkaudellinen sanoma. Kukaan ei tullut elostelemaan, sillä festivaaleilla ei palvottu vaaleita turisteja vaan Saatanaa – siis leikisti. Musta hevimetallista kaikuva luola oli kuin valopilkku ja hengitysreikä keskellä irstaan katolisen kirkon, korruption ja pilipalimuusikkojen raiskaamaa maata. “Hola, kaikki huoranpenikat”, tervehti laulaja välispiikissään hymyilevää, aikuista yleisöään, joka tervehti takaisin kannatushuudoin ja pirunsarvikäsimerkein. Purskahdin spontaaniin hyvän olon nauruun. Minun piti tulla näköjään tänne asti ymmärtääkseni metallimusiikkia ympäröivää kulttuuria**.

*Yleisön joukossa oli jopa neljääkymppiä lähellä olevia ihmisiä ja keski-ikä oli arvioni mukaan ainakin 28 vuotta, mikä oli yllättävän korkea.

**Ymmärrän, arvostan, tykkään ja voin kuunnella ihan kaikkea musiikkia jonkun aikaa, jotain musiikkia enemmän. Voin tanssia jopa dembow’ta diskossa hyvässä seurassa. Rakastan (edelleen) lattarimusiikkia: merengueä, bachataa, reggaetonia ja ennen kaikkea salsaa.

Positiivisuus maan perii

Heräsin yhtenä aamuna valoon enkä ihmismeluun. Oli hiljaista kuin Seutulan lentokentällä railakkaan Ibizan-loman jälkeen. Koulut olivat alkaneet ja naapurin meluisan perheenkin lapset olivat joutuneet heräämään aikaisin ja raahautumaan unisina kouluun - mikä tuotti minulle mielihyvää. Lähistöltä ei kantautunut yhtäkään ihmisääntä. 

Kuului vain viidakkoveitsen kirskahduksia, kun autiolta tontilta leikattiin kasvanutta heinää. Kuului trooppisten lintujen laulua, joka oli minulle tuttua puhelimen soittoäänilistasta. Makuuhuoneen ikkunaan ulottuvan puun oksalla istui kolibri ja väristeli siipiään. 

Ihana pieni kolibri on oikeasti pienempi kuin iso ällöttävä heinäsirkka, jos heinäsirkan pyörittelisi palloksi tai kolibrin vaivaisi pitkulaiseksi. En tiedä, mistä linnuista lauluääni kuului, mutta se oli kaunista. Joka tapauksessa heleä linnunlaulu yhdistyi tuohon suloiseen kolibriin, vaikken edes tiedä, lähteekö kolibreista mitään muuta ääntä kuin värinää. Oli lämmin, 30 astetta. Liian kuumahan se on, mutta päätin, että tämä oli kaikista maailmoista parhain. Ylipäätään päätin, että olin juuri siellä missä halusinkin olla. Jos jotain vastenmielistä tapahtuisi tai tulisi silmieni eteen, käyttäisin Muumipapan metodia: kuvittelisin, etten olisi olemassakaan. 

Aurinko laskemaisillaan.

Olen kuulemma liian negatiivinen. Se on totta. Olen kyllä lukenut self help -kirjallisuudesta, että ruokkimalla negatiivisia ajatuksia ne sen kuin lisääntyvät ja voimistuvat. Katsoin oksalla värähtelevää pallomaista pikkulintua ja päätin, ettei taloa ympäröivässä kasvillisuudessa asunut muita eläimiä kuin iloisia kolibreja ja hedonistisia liskoja, jotka söivät hyttyset ja kutiavat pikkumuurahaiset pois. Olkoon heinäsirkkoja, kaskaita, torakoita ja saatanallisimpia kaikista - hyttysiä, mutta en enää jauhaisi niiden olemassaolosta. 

En myöskään valittaisi enää roskien kierrätyksestä ja saasteista, vaikken löytänytkään mitään tietoa, mihin voi käytetyt pikkuparistot viedä. (Googlaamalla löytyi vain tieto, että Haina, pahamaineinen naapuribarrio, on yksi maailman saastuneimmista paikoista siellä olleen lyijyä vesistöön päästäneen tehtaan takia.) 

Vaikka kaikki tienvarret ja joutomaa on täynnä roskaa, on täällä silti kierrättäminen tietyllä tavalla katsottuna lähes sataprosenttista: täällä kun vie kerääntyneet rommi- ja olutpullot oven viereen niin ne kerätään heti pois. Ei tarvitse edes itse raahata kauppaan tai antaa vastentahtoisesti ahnaalle romanialaiselle pullonkerääjälle, joka hoputtaa vieressä niin että siiderit menee väärään kurkkuun ja osa poskille. 

"Vältä vankilaan joutuminen, älä roskaa", neuvoo kyltti.

Lisäksi täällä käy päivittäin auto ostamassa pois kaikkea vanhaa. "Ostetaan kaikkea vanhaa, vanha patja, vanha uuni, vanha paristo, vanha jääkaappi…" Itse asiassa täällä kierrätetään kaikki mikä vain on kierrätettävissä. Sen huomaa myös autokannasta: liikenteessä ei voi olla törmäämättä ryhmätakseina toimiviin autoihin, jotka on tehty kierrätetyistä ja pahoin kolhituista auton osista. 

Päätin myös, että huomioni saisi vain mukavat ja ystävälliset dominikaanit. En enää reklamoisi irstaita rekkakuskeja, töykeitä ja laiskoja asiakaspalvelijoita, korruptoituneita poliitikkoja, kusipäisiä poliiseja ja piloille lellittyjä lapsia. Oli myös nokkelia, ahkeria ja nöyriä dominikaaneja kuten ne, joiden kanssa käyn perjantaisin uimakoulussa opettelemassa uudelleen kellumaan ja hengittämään tai se, jonka vuoksi tänne tulinkin. 

Piscina olimpica Juan Pablo Duarte. Uinti sallittu lääkärin tarkastuksen jälkeen ja ainoastaan uimakoulun aikana.

Hyväksyn siis nykyhetken täysin sellaisena kuin se on: auringonpaahteinen ja hiostava, kaukana paitsi kaivatuista ystävistä, suomalaisesta suklaasta ja lohesta myös Suomen hyisestä ja märästä marraskuusta.

Pimahdus, shokki vai **tutus?

Tämä teksti on kirjoitettu nopeasti ja vihan vallassa ja se on suunnattu kaikille teille Suomessa oleville ja alkavasta kaamoksesta kärsiville ja sen viesti on että pimeää on täälläkin, monella tavalla. 

Vuotavat katot ja sähkökatkot voivat joissain konteksteissa olla romanttisia. Ainakin niin ajattelin vielä kesäkuussa kun tämä jatkuva maalaiselämä oli vielä kaukaista eksotiikkaa. Heinäsirkkojen siritys on ihan kuin amerikkalaisesta elokuvasta. Kuumuus on ihanaa ja kosteus estää ihon ryppyyntymisen.

Vuotava katto on seurausta idiootin improvisoimasta rakentamisesta ilman ajatustakaan insinöörin tai arkkitehdin merkityksestä talon rakentamisessa. Heinäsirkat on jo raamatussa mainittu vitsaukseksi. Heti kun saan tarpeeksi rahaa, aion tyhjentää tehtaallisen Baygonia takapihalle tai sinne mistä siritys mielestäni tulee. Kuumuus ilman uintimahdollisuutta on kidutusta, johon Amnestyn pitäisi puuttua. Uiminen on täällä eksklusiivista ja tapahtuu joko varakkaiden klubeilla tai hotelleissa sekä rannoilla, joille on jonkin verran matkaa. Ilman kosteus silittää kyllä ihon, mutta hengittäminen ilman kiduksia on vaikeaa. 

Viidenkympin kertoimen Vichyn kasvovoide on suojannut palamiselta, mutta maksaläiskille olisi pitänyt hankkia jokin toinen emulsio. Nyt minulla on paitsi aina kaipaamiani pisamia, myös viikset ja Gorbatshov-läiskä otsassa. "Älä vain sairastu mihinkään vakavaan", sanoi poikaystäväni huolissaan eräs aamu kun huomasi otsaläiskän. Vaaleanruskea viiksitatuointi on onneksi keltaisten oikeiden karvojen alla. Ja mitä millään ulkonäköasioilla on väliä, varsinkaan täällä vuohien keskellä?

Lyhyesti sanottuna mielen pitäminen positiivisena on haasteellista tällä hetkellä. Ehkä huomenna on jo vähän paremmin. 

Lopuksi vielä kuva perjantai-illalta Begonias-kadulta, hästäkillä #PerjantainaHölläilläänSähkökatkoksenMerkeissä

Lastenjuhlat aikuiseen makuun

Edessä lastenjuhlat, joihin osallistuvat lapset ilman vanhempiaan? Näitä lapsia sinun pitää viihdyttää muutaman tunnin ajan? Ei hätää. Lastenkutsutkin voi kääntää omaksi nautinnoksi, jos hoitaa asian niin kuin domit tekevät. 

Olin taannoin erään pikkupojan kolmevuotissyntymäpäivillä. Täällä kolmevuotiaalla on jo omia kavereita. Ensinnäkin siksi, että lapsia sikiää samaa tahtia kuin hyttysiä sateella ja niitä on melkein jokaisella yli 20-vuotiaalla sukulaisella ja naapurilla. Toiseksi siksi, että täällä aloitetaan koulu jo 3-vuotiaana, joskus aikaisemminkin, ja koulustahan saa aina kavereita. Tosin alle kuusivuotiaiden koulu on enemmänkin tarhamainen, jossa leikitään ja opitaan yhteisiä tapoja. Joistain asioista voisi päätellä, että sama tarhamainen linja jatkuu dominikaanisessa koululaitoksessa aina yliopistoon saakka. Mutta se on toisen kirjoituksen aihe. 

Ketä kutsua?

Vaikka pikkulapsella onkin siis oma ystäväpiiri, ei se tarkoita, että juuri heidät kutsuttaisiin sinun kotiisi. Sinä kutsut omat ystävät ja omat sukulaiset - ja heidän mukanaan tulevat lapset. Syntymäpäiväsankari on kuitenkin niin hämillään, ettei välitä, ketkä hänelle tuovat lahjoja ja keiden seurassa syö kakkua. 

Juhlan kellonaika

Muista, ettei syntymäpäiviä kannata aloittaa ennen kello kuutta. Lapsi ja lapset ovat jo saapuessa tarpeeksi väsyneitä eikä heitä silloin tarvitse viihdyttää kuin parisen tuntia. 

Mitä ohjelmaa? 

Musiikkia. Niin kovaa kuin soittimesta lähtee. Kovaa soiva musiikki hukuttaa alleen lapsen itkun, mahdolliset riidan äänet ja turhat avunhuudot. Ensin soitat lasten musiikkia eli reggaetonia. Siinä vaiheessa kun aikuiset ovat jo tanssikunnossa, voidaan siirtyä aikuisten musiikkiin eli bachataan ja salsaan (Suomessa metallimusiikkiin?) Ilta päätetään boleroihin, jotta sitkeimmätkin lapset nukahtavat. Musiikki kannattaa pitää tarpeeksi lujalla etteivät lapset tohdi kauheasti puhua keskenään. He voivat kommunikoida sanattomasti leikkimällä ja vaikka ilmapalloja heittelemällä. Aikuiset pystyvät keskustelemaan mukavasti esimerkiksi parvekkeella, missä voi myös rauhassa polttaa tupakkaa. 

Mitä tarjota?

Tarjoa pientä suolaista, jota lapsetkin syövät. Jos eivät syö, jää aikuisille enemmän ruokaa. Jätä turhat mehukatit kaupan hyllyyn. Lasten jano sammuu aikuisten lantringeilla: coca-colalla, erivärisillä limsoilla ja mehuilla. Illan päätteeksi syödään iso täytekakku, joka maistuu sekä aikuisille että lapsille. 

Aikuisen vastuu

Jos olet lapsettomana aikuisvieraana tällaisissa synttäribileissä, älä missään nimessä erehdy katsomaan yksin jätetyn viikarin perään - hänen ojentamisensa, onnettomuutensa tai muu päähänpisto jää sinun vastuullesi. Tuijota siis vain rommimukiasi tai aikuista keskustelukumppaniasi. 

Tämä kirjoitus ei muuten ole mikään puheenvuoro jolla tahtoisin tuoda esiin dominikaanilasten kärsimää epäoikeutta. Kerran vuodessa on kullakin dominikaanipallerolla tällainen päivä ja se on näille pienille lellityille nappisilmille, joilta ei koskaan kielletä mitään ja joita ei koskaan kunnolla rangaista, aivan oikein.

Pelin säännöt selkeytyvät

Olen ollut täällä kuukauden ja yhdeksän päivää. Asiat ovat loksahdelleet pikkuhiljaa paikoilleen ja minulle on kehittynyt jo selkeä rutiini. Aamulla herään melkein tasan kello yhdeksän tuulettimen sammumiseen. Silloin sähköt menevät poikki palatakseen iltapäivällä kello kaksi. Pari kertaa tähän rytmiin on tullut poikkeus: sähköt eivät olekaan menneet koko päivänä ja parina päivänä ne menivät lyhyemmiksi ajanjaksoiksi jopa kuusi kertaa. Eräänä kokeellisena päivänä ne menivät ensin aamuneljästä aamukuuteen (lämpötila yli 30 astetta silloinkin) ja uudestaan aamukymmenestä iltaneljään. 

Oletan, että valtion omistamassa Edesur-nimisessä sähkölaitoksessa on toimi henkilölle, jonka tehtävänä on aikatauluttaa eri alueiden sähkökatkokset. Syy siihen, miksi sähköt menevät poikki, on se, että asumme lähellä köyhien barrioita, joissa kukaan ei maksa sähköstä. Silti siellä kuluu sähköä bachatan ja reggaetonin kuuntelemiseen sun muuhun tärkeään. Siellä sähkö varastetaan yhdistelemällä kaapeleita (täällä kyllä osataan se homma). Toisaalta täällä myös osataan rakentaa kojeita, joiden avulla sähkömittari ei huomaa esimerkiksi ilmastoinnin sähkönkulutusta. Mitä ikinä sähkövempeleisiin liittyvää tarvitsetkaan - täältä sen löydät!

Olen oppinut jo elämään päivittäisen viiden tunnin sähkökatkon kanssa. Silloin menen joko lounaalle poikaystäväni vanhemmille tai hengailemaan ilmastoituun kauppakeskukseen. Alussa erehdyin siivoamaan sähkökatkoksen aikaan, keskipäivällä. Sain melkein paniikkikohtauksen kuumuudesta ja kosteudesta. Siivoamisen välttelyn lisäksi olen oppinut välttelemään aurinkoa: rannallakin istuin koko ajan palmun varjossa. Rusketuin (eli paloin) silti! Olen myös tottunut syömään joka päivä riisiä ja papuja lisukkeena. Niitä kun syö, ei tule nälkä. Olen jopa oppinut odottamaan niiden tuntua suussa, ne kuuluvat jo päivittäisiin makuihin niin kuin kahvi on kuulunut vuodesta 1994. Lisäksi olen oppinut puhumaan niin, että sanon automaattisesti r-kirjaimet sanojen lopussa l-kirjaimiksi: "Vamo a ablal". (Loppuässät jäi jo aika alussa pois.) En myöskään enää nouki ihmisten joka päivä heittämiä roskia talomme portin edestä pois, heitän ne vain sivummalle pois silmistäni. 

Luovuin myös aikeesta tukea maan taloutta ostamalla dominikaanisia tuotteita aina kun mahdollista. Ostin nimittäin kokeiltavakseni paikallista Toque magico (Magic touch) -nimistä hiuslakkaa. Se kyllä piti hiukset ojossa, mutta haisi aika voimakkaasti. Eräänä päivänä kokeilimme, olisiko asetonin tuoksuisesta Magic touchista pyyhkimään tussia pois muovipinnalta. Tussi liukesi heti olemattomiin. Seuraavaksi dominikaanista hiuslakkaa kokeiltiin ikkunanpielten maalitahroihin. Ne lähtivät alta aikayksikön. Samoin myös vanha ja tahriintunut surffilauta putsattiin ihmelakalla. Hiusten kannalta on kuitenkin hyvä, että kaupassa on myynnissä myös tuttuja monikansallisia tuotemerkkejä. 

Tekisi kyllä mieli tietää, mitä tämän maan kuluttajansuojalaki (semmoinen kuulemma on!) sanoo asetonin myymisestä hiuslakkana. Mutta ehkäpä kuluttajasuojaviranomainenkin on täällä vain botella-virka: sellainen, mihin joku onnekas hyväsuhteinen on saanut nimityksen ja josta hänelle maksetaan kuukausipalkkaa, mutta jota ei todellisuudessa toimiteta ollenkaan. "Minulla on kaksi", sanoi yksi tuttavani kun kuulin ensimmäistä kertaa botella-viroista. Hän ei tee mitään töitä, mutta saa kahdesta palkan. 

Arvasin, että näin käy. Tiesin, että ei mene kuin hetki ja Suomen ongelmat tuntuvat mitättömiltä, lähes tekaistuilta tähän hulluuteen verrattuna. Suomessa kansanedustaja meinasi saada syytteen lahjonnasta kun oli ehdottanut tarjoavansa poliisille kahvit. Onhan raja hyvä vetää heti alkuun. Mistä latinalaisen Amerikan korruptio alkoi? Lopulta tullaan tilanteeseen, missä on normaalia, että peruspoliisipäällikkö muuttaakin yhtäkkiä kolmekerroksiseen lukaaliin, joka muistuttaa Tony Montanan palatsia Scarface-elokuvasta ja jota vartioi haitilainen kivääri kädessä. Samalla kun oikeasti nälkäpalkkainen poliisipäällikkö nauttii luksuksesta, johon ei ole tottunut, yrittävät kenttäpoliisit nyhtää elantonsa pysäyttelemällä viattomia kansalaisia ja keksimällä tekaistuja rikkeitä, joista he pääsevät kunhan maksavat poliisille. Jari Aarnio on dominikaanipoliisiin verrattuna partiopoika, sudenpentu.

Nine things that make me love the Dominican Republic

Forget the corruption and its consequences as well everything that deserves to be criticised here for a while. I have gathered a list of things that deserve to be praised when we are talking about Dominican Republic. No negative thoughts, no sarcasm, just nine picks of things I appreciate in this crazy little goddamned isla.

1. Beach nearby always. Turquoise water and white sand beaches all over the country, and where there's beach, there's fresh seafood caught and served by locals.
2. Palitos de coco - coco and caramel lollipops. Local and home-made.
3. Coco - nut, oil, milk, coco whatever.
4. Season fruits - limoncillo. Cheap because it grows everywhere here.
5. Season fruits - avocado. Cheap because it grows everywhere here.
6. Season fruits - mango. Cheap because it grows everywhere here.
7. Helados Bon. Cheap and tastes always good, a lot of flavours. 75 DOP (less than 1,50 €) a ball and you can have various flavours in one ball - a thing not possible in Finland where you'll be charged 3 € for one ball (and one taste). 
8. Good rhum. Cheapest in liquor store.
9. Colmado & delivery. Home delivery until 11 o'clock in the night with the same cheap supermarket prices. A colmado delivers you what ever you might need from beer or packet of chips of Frito Lays to sanitary towels, frying oil or planes (bananas). Your antibiotics or what ever drugs needed will be delivered to you by your local pharmacy. Just ask someone the number of the corner shop or pharmacy that delivers to the area you are located in. 

Jätetään hetkeksi korruptio seurauksineen sekä kaikki muu kritisoitava sivuun. Ei siis negatiivisuutta eikä edes sarkasmia: olen kehitellyt listan asioista, joita on syytä ylistää Dominikaanisesta tasavallasta kerrottaessa.

1. Ranta aina lähellä. Turkoosit vedet ja valkohiekkaiset rannat rajaavat saarenpuolikasta joka puolelta, joten rannalle on aina lyhyt matka. Missä on rantaa, on siellä myös tuoreita merenantimia, jotka on pyydystäneet paikalliset kalastajat.
2. Kookos-karamellitikkarit. Paikallista kotitekoista nannaa.
3. Kookos kaikessa muodossaan: pähkinänä, maitona, öljynä tai minä hyvänsä. 
4. Kausihedelmät - limoncillo. Halpaa, koska se kasvaa kaikkialla täällä.
5. Kausihedelmät - avokado. Halpaa, koska se kasvaa kaikkialla täällä.
6. Kausihedelmät - mango. Halpaa, koska se kasvaa kaikkialla täällä.
7. Helados Bon. Erittäin herkullinen dominikaaninen jäätelö. Edullista ja aina hyvää, paljon eri makuja. Yksi pallo maksaa 75 pesoa eli alle 1,50 euroa. Mikä tärkeintä, yhteen palloon saa useita eri makuja. Tämähän ei Suomessa ainakaan Robert's Coffeessa ole mahdollista (naurettavaa). Lisäksi pallon hinta Suomessa on kaksinkertainen ja maku ei ole läheskään yhtä hyvä. 
8. Hyvää laadukasta rommia. Halpaa, mutta halvimmalla saa liquor storesta [likorestore] ostettuna.
9. Colmado ja kotiinkuljetus. Joka puolella maata on suurin piirtein iltayhteentoista auki olevia colmadoja, pieniä sekatavarakauppoja, joiden mopoilla liikkuvat juoksupojat tuovat kotiisi kaikkea kaupan valikoimista, perunalastuista kylmään olueen mukeineen, paistiöljyyn, keittobanaaneihin tai terveyssiteisiin - joko yksittäispakattuna tai koko pakkauksena. Antibiootit ja muut lääkkeet saa kotiinkuljetuksena apteekista. Jos ja kun oleilet jollakin alueella, kannattaa kysyä alueen colmadon ja apteekin puhelinnumero ja käyttää tätä mainiota kotiinkuljetuspalvelua hyväkseen - mitään ekstraahan deliverystä ei täällä veloiteta.

Poliittinen ja kriittinen merkintä Hispaniolasta

Yllättyisikö joku, jos alkaisin nyt kirjoittaa asiapitoista tekstiä siitä, miten Dominikaaninen tasavalta on korruptoitunut, täynnä rikollisuutta, huumebisnestä, pahoja poliiseja ja likaista politiikkaa? Kuten monessa muussakin lattarimaassa, on politiikkaan pyrkivän ja päässeen ihmisen ainoa motiivi täällä rikastua ja rikastuttaa omaa perhettään vallassaolon aikana. Joka päivä kuulen, kuinka syvällä ryvetään, kuinka mädäntynyt koko maa on, että enää ei ole ulospääsyä. Kukaan ei enää kunnioita mitään. 

Sunnuntaina oli Dominikaanisen tasavallan valtapuolue PRD:n (Partido Revolucionario Dominicano) puheenjohtajan vaalit. Voittajaa Miguel Vargas Maldonadoa syytetään sekä vaalipetoksesta että puolueensa myymisestä vastapuolelle tehden näin tyhjäksi viimeisetkin yritelmät harjoittaa jonkinlaista demokratiaa. Vaalit eivät tietenkään ole olleet vilpittömät ja avoimet, vaan ihmisiä on uhkailtu, äänestämään ei ole päässyt ja viitisentoista onnettomuuttakin on äänestyspaikoilta ympäri maata raportoitu. 

Kuuntelin vaaleja käsittelevää radio-ohjelmaa, jonne soitti tunnin aikana parisenkymmentä kuuntelijaa. Yksikään ei sanonut äänestyksen toimineen oikeanlaisesti: äänestyspaikat olivat kiinni tai asiat eivät muuten vain toimineet. PRD:n oman tiedotteen mukaan ongelmia ilmeni vain seitsemässä äänestyspaikassa. 

Ohjelmaan soittaneista kuuntelijoista yksi toisensa jälkeen ilmaisi tyytymättömyytensä puolueeseen ja sen johtajaan. "Minusta olisi hyvä idea, että herra Miguel Vargas tekisi tervehdyskierroksen autolla ympäri kyliä ja kortteleita, niin nähtäisiin, miten monta laukausta häneen kohdistettaisiin." Ohjelman toimittajat kiittivät nopeasti ja ottivat seuraavan puhelun. Samanlaisia oli kaikkien soittajien kommentit. Siltikin televisiossa ja lehtien internetsivuilla kaiken vakuutellaan menneen hyvin. Illalla tanssitaan taas bachataa ja juodaan Brugalia ja Presidenteä ja ollaan kuin paratiisissa viimeistä päivää, niin kuin aina. 

Elämä täällä on yhtä sekasortoa ja sähläämistä. (Siksi blogitekstikin on sekavaa ja sisällöltään rajaamatonta.) Kaikki menee rikki hetkessä, koska kuumuus ja karibialainen todellisuus tekee holtittomaksi. On ollut hellyttävää huomata, että dominikaanit ilmeisesti tiedostavat tämän piirteen itsessään. Oletan, että juuri suojellakseen tavaroita omalta tuhoamiselta ja tahattomalta moukaroinnilta täällä on tapana jättää aina pakkausmuovit paikoilleen. Olen ihmetyksissäni reviskellyt muoveja muun muassa käytettynä ostetun sängyn patjasta, tiskialtaan suodattimesta ja ulko-ovesta. 

Myös katossa olevassa lampun alustassa näyttää olevan puoliksi revitty suojamuovi paikoillaan. Sen huomasin, kun American Bulb -merkkinen energiansäästölamppu räjähti ja jäi roikkumaan katosta johtonsa varaan. Lamppu oli tietenkin Kiinan kansantasavallassa valmistettu dominikaanikuluttajalle suunnattu tuote, jonka pakkaukseen oli painettu psalmi ja lause "American Bulb valaisee kotisi, Kristus valaisee elämäsi." Sitä valoa kesti viikon verran. Toivottavasti toinen pakkauksen lupaama valo kestää vähän pidempään. 

Kaikella tällä hällävälillä ja lakien ylenkatsomisella on myös puolensa: remonttimies ei epäile tunkea kahta vanhasta sähköporasta roikkuvaa metallilangan pätkää pistorasiaan päästäkseen poraamaan, autoa ajaessa voi juoda rommia ja orjuutta muistuttava palkkataso tuo kaikki mukavuudet kuten kotiinkuljetuksen ja kotiapulaiset melkein kenen tahansa ulottuville. 

En ole vielä saanut kunnon vastausta kysymykseeni, kuinka paljon tienaa kaupan lähetti, kaupan kassa tai kotiapulainen. Omaa hinkuani päästä tutustumaan dominikaaniseen yhteiskuntaan työn kautta jarrutti työilmoitus, josta 45 viikkotyötunnista maksettiin kuussa alle 200 euroa. Kun ottaa huomioon, että täällä on maailman kallein bensa (271,9 pesoa = 5,06 euroa / gallona, Forexin kurssin 20.7. mukaan), ymmärsin paremmin, miksi joku valitsee lavean tien hyvänkin työpaikan asemesta. 

Aloin itsekin heti miettiä, miten tutustuisin vastapäätä asuvaan aremeijan kenraaliin, joka on todennäköisesti katsonut läpi sormiensa jotain huumekuljetusta, saanut mukavan lahjussumman, jolla on sitten rakennuttanut pienen korttelin kokoisen talonsa. 

Siihen asti kunnes saan tärkeitä suhteita solmittua, elän melko vaatimattomasti. Sunnuntaina kävin kirpputorilla, joka levittäytyi parin hehtaarin alueelle ja jossa myytiin kaikkea barbin vaatteista käytettyihin modeemeihin. Löysin ihastuttavan Yhdysvalloissa valmistetun hameen 150 pesolla eli noin kolmella eurolla. Muutakin olisi varmasti löytynyt, mutta suurimman osan ajasta toljotin paikoillani ja keskityin hapen saamiseen, koska kirpputorilla, joka oli osittain ison sillan alla, oli sateen jäljiltä kosteusprosentteja varmaan sata ja lämpöasteita 40. 

Dominikaanihipsterin paratiisi, sunnuntaikirppis a lo Santo Domingo.

Olen tehnyt listan asioista, joita tarvitsen kipeästi. Nämä tavarat tullaan ostamaan halvalla niiltä, jotka haluavat epätoivoisesti päästä niistä eroon esimerkiksi muuttaessaan ulkomaille. Näitä hyviä tilaisuuksia odotellessa, tässä listani: 

- ilmastointilaite makuuhuoneeseen,

- kattotuuletin,

- jalallisia tuulettimia (vähintään kolme), 

- lampunvarjostimet joka huoneeseen, jotta rumat energiansäästölamput saadaan piiloon

- pesukone,

- kasveja.

Lisäksi:

- uima-allas tai jonkun virkistysklubin jäsenyys.

Eräs ajatusleikki

Uskomatonta. Istun kotini oviaukossa pitämässä kuumuutta, joka ei hellitä edes iltakahdeksalta, vaikka aurinko on laskenut ja on aivan pimeää. Ovi on nukkumaanmenoon asti auki, vain suojaava kalteriovi on kiinni ja lukossa. Samalla paikalla istun myös iltapäivästä ja odottelen sähköjen palaamista. 

Vuosia sitten rakentelin mielikuvaa, että vaihtaisin paikkaa jonkun trooppisessa Latinalaisen Amerikan maassa elävän maalaistytön kanssa. Hän muuttaisi Suomeen minun elämääni ja minä asettuisin hänen jokapäiväiseen elämäänsä kuluttamaan aikaa istuksien, ison suvun ja naapurien kanssa seurustellen, maniokkia, bataattia, ruokabanaania ja tuoretta lihaa keitellen ja käristäen. Päivät kuluisivat lattioita lakaisten ja luututen, torakoita ja hyttysiä tappaen, kynsiä ja kauneutta hoitaen. 

Välillä pitkät paksut mustat hiukseni olisivat letillä, välillä pesemättöminä hiusverkolla koottuna pään päälle, välillä pestyinä ja suoristettuina ja olisin maailman kaunein viidakossa asuva tyttö, josta maailma ei tiedä mitään. Vain joku satunnainen turisti ehkä joskus näkisi minut ja huumaantuisi eksoottisesta kauneudestani. 

Kotini olisi koristeltu muovikukkasin ja Valituista Paloista leikatuilla Jeesus-lapsen kuvilla ja esineillä, joita valmistettiin Kiinassa ja jotka jäljittelivät mahtipontista ja rokokoomaista tyyliä. Haaveilisin Yhdysvaltoihin matkustamisesta. Ehkä myös Pariisista ja Roomasta. Espanjaan en haluaisi, koska espanjalaiset ovat pahoja, he tuhosivat esi-isieni kulttuurit ja raiskasivat ja tappoivat heitä enkä jotenkaan halua ajatella, että olen syntynyt noista raiskaajista ja rosvoista ja tuhotuista ja sorretuista intiaaneista. 

Oviaukossa istumisen lisäksi katsoisin aika paljon televisiota: telenoveloita ja humoristisia viihdeohjelmia. Haaveilisin ehkä osallistuvani Nuestra Belleza Latina -kaueuskilpailuun, johon voivat osallistua vain latinotytöt. 

Pelkäisin Jumalaa ja rakastaisin Jeesuksen äitiä Neitsyt Mariaa enemmän kuin mitään muuta. Olisin neitsyt naimisiinmenooni asti. Paitsi että olisin jo 13-vuotiaana menettänyt neitsyyteni omalle serkulleni. Minulla olisi yksi lapsi, jonka isästä en ollut kuullut mitään pitkään aikaan. Hän oli lähtenyt varmaan Yhdysvaltoihin. 

En tietäisi, miltä tuntuu alle 25 asteen lämpötila. Kuumuus olisi osa minua niin kuin historiani, jota en tuntenut kovin hyvin. Jumala oli minut luonut, Jumala oli meidän köyhien ja hylättyjen turva. Tietäisin, että Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oli edistyksellistä ja erilaista kuin minun kylässäni. En osannut sitä oikein edes kuvitella. En ehkä sittenkään uskaltaisi lähteä katsomaan, millaista ulkomailla oli. Minulle riittäisi se, että saan ruokaa minulle ja lapselleni. Ja että pääsisin silloin tällöin paikalliseen tanssimaan salsaa, merenguea ja bachataa ja juomaan lasillisen olutta. En olisi ikinä maistanut viiniä enkä vodkaa. Rommia kylläkin. 

Joku tuttavani olisi kerran vienyt minut nettikahvilaan ja näyttänyt, miten sähköposti toimii. Minullekin olisi luotu oma tili, mutta olisin unohtanut tunnuksen ja salasanan ajat sitten. En minä tarvitsisi internettiä. Sitä paitsi yhteys olisi kovin hidas ja lopulta sivujen latautumista odotellessa alkaisin jutella nettikahvilassa työskentelevän pojan kanssa ja ihastuisimme. Seuraavat päiväni olisivat romanttisten haaveiden täyteisiä, kunnes minulle selviäisi, ettei nettikahvilan poika lupauksistaan huolimatta sittenkään jättäisi vaimoaan minun takiani. Olisin tottunut tällaiseen miesten käytökseen, mielestäni se olisi heille ominainen ja Jumalan luoma luonteenoikku.

Elämäni olisi hidastempoista ja yksitoikkoista eurooppalaisen mielestä, mutta olisin tottunut siihen. En tietäisi muunlaista tapaa elää. Minulla olisi paljon aikaa istuskella ja odotella ja seurata pihapiirin eläimiä ja lapseni kasvamista. Jokainen päivä olisi täynnä pieniä vastoinkäymisiä, joihin eurooppalainen hermostuisi, mutta minulle ne olisivat olleet itsestäänselvyyksiä syntymästäni lähtien. 

Kello on puoli kymmenen, olen suomalainen, joka on asunut alle viikon Santo Domingon laitakaupungilla sijaitsevalla asuinalueella. Puitteet ovat kuin maaseudulla: ulkona sirittää, sisällä kutiaa ja naapurusto on täynnä kanoja, pupuja, pässejä, ankkoja sekä koiria ja kissoja. Kämmenen kokoisia torakoita kävelee ja lentää vastaan melkein joka päivä. Joka viides minuutti minusta löytyy uusi hyttysen purema kohta. Tälläkin hetkellä kirjoitan tätä tekstiä Raidin ja Baygonin höyryissä (siirryin oviaukosta työhuoneeseeni, jonka vasta myrkytin). 

Eilinen lasagnen valmistus vei kaikki voimani ja kyllästyin ruoanlaittoon. Meille tuodut bataatit, banaanit, vihannekset ja muut ovat koskemattomana jääkaapissa. Olen oppinut kuorimaan keittobanaanin ja tekemään siitä mangouta, tyypillistä karibialaista aamupalaa, johon tulee keitetty muussattu banaani, voita ja sipulia. Muihin uusiin ruoka-aineksiin käsiksi käyminen tuntuu raskaalta ajatukselta. Lisäksi minua pelottaa olla keittiössä, koska pelkään, että torakka ryömii vastaan. Tänään säikähdin tuulenvireen voimasta kaapista ulos lennähtävää muovipussia, jota luulin kissaksi. 

Meikkaaminen ja jopa hiusten harjaaminen tuntuu turhalta täällä pässien ja kanojen keskellä. Viikko sitten hoidetut kynnet ovat lohkeilleet ja niiden lakka on rapissut pois. Hiukset ovat keltaiset ja paikallisten ihailijoiden mielestä "ihanan ohuet ja suorat". Nettiyhteys toimii hitaasti ja yhden kuvan tai blogitekstin julkaiseminen kestää hermostuttavan kauan. Menen nyt sinne oviaukkoon nauttimaan toivottavasti edes vähän viileämmästä ilmasta. Ja nopeammasta yhteydestä.

Sähkötekniikan ja mekaniikan ja ties minkä oppitunti Dummynikaanisesta tasavallasta

Noin kuukausi sitten naureskelin netistä löytyville santodomingolaisille vuokrailmoituksille, joissa asuntoja mainostettiin muun muassa sillä perusteella, että sähköä riittäisi 24 tunniksi vuorokaudessa. Kokemus on nyt opettanut, että juuri tuohon mainoslauseeseen olisi kuitenkin pitänyt tarttua. Lisäksi olisi pitänyt olla vaateliaampi muutaman muunkin seikan kanssa. Suomessa ehkä voi kuvitella, että sähkö, vesi ja tiivistetyt ikkunoiden ja ovien karmit ovat vaatimattomimmankin asunnon perusominaisuudet. Karibiaa ja Skandinaviaa erottaa kuitenkin moni muukin seikka kuin aikavyöhykkeet ja valtameri. 

Asunto, jonne muutin, on ihana ja tilava, mukavalla paikalla, naapurit ovat ystävällisiä ja kulmakauppa on kirjaimellisesti nimensä mukainen: kulman takana. Sijaitsemme kuitenkin Santo Domingossa alueella, jossa on niin paljon köyhien kortteleita, että sähkönjakelu ei pelaa vuorokauden ympäri, vaan on joka päivä poikki muutaman tunnin johonkin aikaan päivästä. Dominikaanisessa tasavallassa on yksi sähköyhtiö, jolla on monopoliasema, mikä tarkoittaa sitä, että ihmisillä ei ole vaihtoehtoa ja niinpä sähköyhtiö voi mielivaltaisesti katkaista sähköt tietyiltä alueilta. Sähköt katkaistaan niiltä alueilta, missä on paljon köyhien keskittymiä (missä niitä ei täällä olisi?), koska köyhät eivät maksa (koska eivät pysty) sähköstä vaan varastavat sen omilla liitoksillaan. Mutta sähköongelmaan löytyy ratkaisu: inverttori. Sen avulla sähköt eivät mene poikki silloinkaan kun yleinen sähkönjakelu keskeytyy. 

Kun saavuin Dominikaaniseen, oli kaikki jo valmista: vuokrasopimus tehty, talo siivottu ja suurin osa tavaroista jo muutettu (minullahan ei ollut kuin matkalaukku). Piti enää vain tehdä sähkö- ja nettisopimus. Kaikki vaikutti niin helpolta. Piti vain mennä sähköyhtiöön vuokrasopimuksen ja henkilöllisyystodistuksen kanssa ja allekirjoittaa sähkösopimus. Ensin piti tietenkin jonottaa. Ei kauan, mutta parikymmentä vuoronumeroa. Kun oma vuoro lopulta koitti, huomasi sähköyhtiön asiakaspalvelija sen, mitä vuokralainen tai hänen siskonsakaan ei ollut huomannut: notaari, joka lopullisen asunnon vuokrasopimuksen tekee ja todistaa tämän samalla lainvoimaiseksi, oli kirjoittanut vuokralaisen henkilönumeron totaalisesti väärin. Tervetuloa uuden vuokrasopimuksen kanssa huomenna uudelleen. 

"Huomenna" oli lauantai ja muita obstaakkeleita ja juoksevia asioita ilmaantui eteen. Maanantaina sopimus päästiin tekemään. Tiistaina alakerrassa asuva vuokranantaja tiesi ilmoittaa, että sähkölaitoksen mies oli käynyt jo kytkemässä sähköt päälle. Jee! Enää tarvitsi vain etsiä kaapeli ja sähkömies, joka yhdistää kaapelin sähkönjakeluverkkoon. "Just just" ja "niinpä tietysti", ajattelin. Puhelinluetteloa selaamalla varmaan löytyy? Ei. Ei keneen tahansa voi luottaa. Niinpä soitetaan isälle ja veljelle ja naapurille, tuntevatko he ketään sähkömiestä. Dummynikaanisessa sähkömies on jonkun näennäisen kurssin käynyt tai muuten vain sähkökaapeleista innostuva miekkonen, joka etsitään kadulta ja pyydetään hoitamaan tarvittava liitos, jota sähkölaitos ei jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä tee. Mutta sellainen ihana mies löytyi pian. Pian hänet vietiin uuteen asuntoon tekemään pyydetty työ. 

Sitten ajettiin takaisin muita asioita hoitamaan ja samalla kyydillä sähkömies pääsi kotiin. Paitsi että matka katkesi samalla kun vaihdekeppi meni rikki. Piti pyytää hinausauto paikalle. Sitten ostaa uusi osa (joku kaapeli taas) vaihdekeppiin. Sitten etsiä luotettava mekaanikko asentamaan se paikalleen. Mutta kaikki tuo tapahtuisi vasta seuraavana päivänä, koska kello oli jo kuusi ja autokaupat olivat kiinni. 

Tässä ei tietenkään ollut vielä kaikki. Katolla oleva vesisäiliö joko vuotaa tai joku muu juttu jossain vuotaa. Mielestäni täällä vuotaa kaikkien aivoissa. Mutta niin vuotaa omissanikin ja siihen on yksi ilmeinen syy, joka selittää suurimman osan kolmannen maailman ongelmista - nimittäin kuumuus. Ei tässä kosteudessa ja poltteessa jaksa ajatella saatikka toimia loogisesti. Siksi esimerkiksi talonrakentajat tekevät töissä mitä sattuu: liian isoja puuovia asennetaan liian pieniin aukkoihin eikä oteta huomioon sitä, että puu paisuu kosteudessa ja Karibialla on aina kosteaa eli puuovi on aina paisuksissa ja liian iso aukkoonsa. Puuovet eivät kuitenkaan ole mikään ongelma - niiden työntämiseen käytetään raakaa voimaa. Sen sijaan huonosti toimiva suihku, joka tiputtaa pisaran joka kymmenes sekunti on ongelma. Kuten myös ikkuna ja ulko-ovi, joista sataa sisään kaatosateen aikana, on ongelma. Asun siis talossa, jossa tulee vettä paikoista joista ei pitäisi tulla ja sieltä mistä pitäisi tulla, ei tule. Mutta rommi on halpaa ja kotiinkuljetus ilmaista, koskaan ei ole kylmä, hedelmiä riittää ympäri vuoden ja kaikki luonnollinen, paikallinen ja hyvä on melkein ilmaista ja aina saatavilla. Eli ei tässä vielä hermo mene. 

Näkymä oman huvilan patiolta. Vieressä näkyy myytävänä oleva tontti ja vastapäätä kenraalin mökki.

P.S. Suihku toimii jo, koska neuvokas suomalainen tajusi ottaa uudesta ja käyttämättömästä suihkusta yhden välitulpan pois. 

Kohti Lattareita

Latinalaiselta Amerikalta alkoi tuntua jo siinä kohtaa Amsterdamin lentokenttää, mistä alkoi passien ja matkustusasiakirjojen tarkastus niiltä matkustajilta, jotka olivat lentämässä Panamaan, Saõ Pauloon, Quitoon, Mexico Cityyn ja niin edelleen. Hollantilainen vapaamielinen ja oivaltava järjestelmällisyys vaihtui ilomieliseen puheensorinaan ja yksiriviset jonot muuttuivat ameebamaisiksi kasoiksi, joissa ei missään nimessä ensin mennyt ensimmäisenä paikalla oleva, vaan viekkain ja hellästi tönivin. "EU-passit pääsevät tästä", päätti lentokentän henkilökunta nopeuttaa ruuhkautunutta "jonoa" ja avasi toisen tarkastuspisteen. Yhdellä onnekkaalla Etelä- tai Väli-Amerikkaan matkustavalla oli EU-passi - minulla. Muut kasaumassa seisoskelevat matkustajat jäivät edelleen odottamaan vuoroaan passintarkastukseen. 

Odottaessani koetin arvailla, mistä maista ihmiset olivat kotoisin. Jos en nähnyt heidän passejaan, yritin kuunnella aksentteja tai päätellä pukeutumistyylistä tai erityispiirteistä. Meksikolaiset olisivat sanoneet kyllä nyökyttäen etusormeaan, karibialaiset ja kolumbialaiset olisivat osoittaneet asioita laittamalla huulensa tötterölle. Kolumbialaiset olisin tunnistanut jonotuksessa myös siitä, että he tekevät aina monta pikkujonoa yhden pitkän sijaan. Doble fila eli kaksoisjono vaikuttaa olevan kolumbialainen hengentuote siinä missä aguardiente, caña flechasta tehdyt punoshatut, haitarimusiikki, Shakira ja plastiikkakirurgiakin. Tietyssä kohtaa jonon muodostusta uusi tulija päättääkin jonon hännille menemisen sijasta perustaa jonon viereen uuden jonon. Sitten nämä jonot tunkevat yhtäaikaa sinne minne ovat menossa.

Panaman päässä jonoista, aikataulujen varmuudesta tai mistään muustakaan elämää helpottavista mutta tylsistyttävistä asioista ei ollut enää tietoakaan. Panama Cityn Tocumenin lentokenttää ei heti arvaisi lentokentäksi: silmiin osui vain kauppoja, pikaravintoloita ja romminmaistelupisteitä. Aikataulut ja lähtevien ja saapuvien lentojen portit näyttäviä näyttöruutuja oli harvakseltaan. Jos näyttöruuduilla olevia tietoja päivitti joku ihminen, ei häntä todellakaan kiinnostanut tietojen paikkansa pitävyys. Santo Domingon lennon portti vaihtui kolme kertaa. Niinpä sain tutustua pitkän malliseen lentokenttään kauppoineen (joista 2/3 oli puhelinkauppoja joissa jokaisessa soi reggaeton) painava reppu selässäni ja 20 tuntia sitten pukemani liian kuumat vaatteet päälläni. Kävelin lentokentän läpi edestakaisin kolme kertaa, ennen kuin älysin pysähtyä odottamaan. Viisi minuuttia ennen ilmoitettua koneeseen lastaamista Santo Domingon lennon portti ilmoitettiin. 15 minuuttia lippuuni merkityn lähtöajan jälkeen koneeseen pääsi sisään. 

Santo Domingossa tein itselleni palveluksen ja vapautin aivoista tilaa heittämällä kaikki aikataulut pois mielestäni. Minua tultiin vastaan myöhässä, mutta se ei haitannut. Olin puhelimeni viimeisillä akkuvoimilla soittanut ja varmistanut, että tiedettiin ja ymmärrettiin, että saavuin kello yksi yöllä en päivällä. "Ollaan jo matkalla hakemaan." Niinpä lysähdin laukkuineni Las Americasin sisääntuloaulan lattialle ja jäin odottamaan, että joku muu hoitaisi minut perille asti.

Tätä kirjoittaessa olen ollut täällä melkein kaksi neljä päivää. Olen ehtinyt muun muassa jo

- nukkua pahimmat univelat pois,

- juoda puoli pulloa pullon rommia,

- juoda olutta,

- saada ummetuksen riisin syönnistä,

- haukkua notaarin, joka oli kirjoittanut oikeaksi tunnustamaansa vuokrasopimukseen väärin vuokralaisen eli asiakkaansa henkilötunnuksen,

- nyppiä jalkakarvat ja karvan alut juurineen (Suomessa ei koskaan ollut tarpeeksi auringonvaloa siihen),

- havaita, että uuden kodin pihalla kasvaa mango-, karambola- sitrushedelmä- ja avokadopuita sekä joku puu, missä kasvaa minulle tuntematon hedelmä,

- vaihtaa vaatteita 30 50 kertaa,

- palaa,

- päivittää blogin ja 

- käydä mani- ja pedikyyrissä (kauneussalongit myös sunnuntaisin auki - yes!).

Uusi lähin supermarkettini - La Sirena

Menneisyyden kummitukset

Tärkeimmät lähdön alla hoideltavat jutut liittyvät aina viisumeihin, työlupiin ja sen semmoiseen maalliseen puuhasteluun. Tämänhetkiseen check-listaan kuuluu tällä kertaa näiden lisäksi yksi eksoottisempi taski. Pitäisi purkaa vuonna 2008 tehty riitti.

Olin nimittäin vuonna 2008 Kuubassa ja halusin tutustua syvemmin maan kulttuuriin ja perinteisiin. Tein jotain hyvin, hyvin tyhmää. En nyt tarkoita kuubalaisen poikaystävän hankkimista, vaikka sekin oli tyhmää enkä suosittele sitä kenellekään. Mutta jos kahdesta pahasta pitää valita pienempi, on se siltikin kuubalaiseen sekaantuminen kuin kuubalaiseen uskontoon sekaantuminen.

Kävelin pari päivää ympäri Havannaa kyselemässä rumbakursseja. Kävin teattereissa, tanssikouluissa ja lopulta kysyin rumbatunteja ihan keneltä vaan joka keikaroi kadulla vastaan - eikös Kuubassa kaikki ole tanssinopettajia? Kaikki rumbat olivat alkaneet tai jo menneet, seuraavia sai odottaa ja muutenkin niistä pyydettiin muistaakseni aivan liian kovaa hintaa, monia satoja euroja. Mitä muuta voisin asian tiimoilta keksiä? Halusin tehdä jotain kuubalaista, jotain karibialaista.

Olin kuin olinkin lähtenyt merta edemmäs kalaan: samassa talossa, jossa Havannassa asuin, oli ranskalainen leipomo, jossa oli töissä kokki joka oli myös babalawo eli santería-uskonnon pappi. Olin jo pitkään halunnut tietää enemmän santeríasta. Hän järjestäisi initiaation 50 eurolla. Normaalisti hinta olisi kuulemma moninkertainen. Hienoa, halvempaa kuin rumbakurssi! 

Rumbaa en osaa vieläkään yhtään ja santeriastakaan en oikeastaan oppinut muuta kuin sen, että se oli hyvä tapa tienata monelle: Havannassa on yksi maailman suurimmista elävien eläinten marketeista, josta haetaan paitsi ruoat myös uhrilahjat. Ranskalainen leipomo maksoi kokilleen kuubalaisen peruspalkan eli noin 20 dollaria kuussa, sen lisäksi hän sai tipit. Miesten ja naisten vihkiminen santeriaan sekä korottaminen santoiksi oli kuitenkin se, mikä teki mahdolliseksi kokki-babalawon matkat ulkomaille ja muunkin normaalin elämisen. Kuulemani mukaan useilla babalawoilla ei ole muuta työtä ollenkaan ja he elävät hyvin.

Helmikuussa 2008 olin tyytyväinen. Olin lukenut kirjan orishoista ja santeríasta. Kuubahan oli virallisesti vallankumouksesta asti ollut ateistinen, mutta santeríaa ei oltu koskaan pystytty kokonaan kieltämään. Lopulta moni kuubalainen ilmiö selittyi alunperin Afrikasta kulkeutuneella ja matkan varrella muokkaantuneella uskonnolla. Minulta kysyttiin moneen otteeseen, olinko asiasta varma ja vastasin että olin. Oli sunnuntai, ajoimme havannalaiseen lähiöön, jonka nimi oli Lawton. Sitä ennen kävimme ostamassa vuohen, kyyhkyn ja kasan kanoja karjamarkkinoilta.

Talo, jossa seremonia järjestettiin, oli babalawo-kokin kotitalo ja CDR:n puheenjohtajan talo. (CDR = Comité de la défensa de la révolucion eli vallankumouksen puolustuskomitea.) Talossa asui siis babalawo, korttelikyyläin puheenjohtaja ja ties ketä muita. Oltiin korruption ytimessä. Seremonian eli eläinten päiden katkaisut, talon sotkemisen kanojen sulilla ja eläinten verellä sekä palmunsiementen, kivien ja muiden luonnon elementtien levittämisen pitkin lattioita hoiti yhteensä kolme miestä, jotka kaikki olivat babalawoja. Silloin myös muuten opin, etteivät naiset ja homot voineet koskaan yletä babalawoiksi. Muutenkaan naisille ei paljastettu tästä uskontojärjestelmästä ja sen lainalaisuuksista ja salaisuuksista kuin tietyt kohdat. Nainen oli kuitenkin sopiva joihinkin tehtäviin: olemaan (babalawonkin) äiti, siivoamaan seremonian jäljet ja valmistamaan uhrattujen eläinten lihoista aterian. 

Seremonian sisältö on ehdoton salaisuus. Seuraavana päivänä kirjoitin siitä muistin perusteella tarkan kuvauksen ylös, mutta hävitin sen, varjellakseni itseäni koskaan puhumasta siitä kenellekään. Muutama tuokiokuva on kuitenkin jäänyt kellumaan aivojen muistinesteeseen: Seison polvillani rukousta lukevan babalawon edessä ja pitelen molemmissa käsissäni vielä elossa olevia kanoja jaloista. Mitä tuolloin mietin? Mietin sitä, miltä näyttäisin äitini kristallipallossa sillä hetkellä. Toinen muistiin piirtynyt kohta on se, kun minun pitää silmät kiinni suudella jotain limaista ja pyöreää. Ennen silmien sulkemista olin nähnyt babalawon kädessä pienen kilpikonnan. Minun oli kuitenkin pakko kysyä, mikä suussani oli käynyt. Naapurin leipomon poika nauroi kuubalaista nauruaan ja toinen babalawo sanoi, että babalawosi sukuelin. A piece of cuban humor. 

Kun tulin ulos seremonian pyhätöksi muutetusta huoneesta, odotti olohuoneessa toinen initioitu tyttö, joka kysyi: "Quien te salió ?" Eli kenet sinä sait suojelusorishaksi. Myöhemmin kuulin, että kaikki kuubalaiset tietävät suojelijansa. Toiset päättelevät sen ja toiset ostavat tiedon - vaihtamatta kristinuskoaan karibialaiseen woodoohon tai muutenkaan pelleilemättä pyhien asioiden kanssa. Orishan sai selville kysymällä asiaa palmunsiemeniltä. Niitä heilutettiin jollain lautasella ja jos jäljelle jäi tietty määrä, oli vastaus kyllä tai ei. "Keneltä orishalta haluat kysyä", kysyi babalawoni, naapurileipomoni kokki. "Öö, Yemaya?" Palmunsiementen vastaus oli kielteinen. Keneltäs sitten kysytään. Pää löi tyhjää. Sitten mieleen tuli yhden toisenkin orishan nimi. Oshun? Palmunsiement vastasivat kyllä ja siitä lähtien olen kulkenut tietäni Oshunin kullankeltaisessa suojelmuksessa. Mitään muuta en ihan tosiaan koko santeríasta ymmärtänyt. Minun pitäisi vuosittain nylkeä joku eläin ja uhrata Elegualle. Mikä niistä Kuubasta kotiin kuljettamistani kivenmurikoista on Elegua? Onko mikään? 

Pyhät esineet ovat pölykerroksen alla äitini makuuhuoneen hyllyssä pahvilaatikossa. Ajattelin antaa asian olla, ehkä heittää ne roskikseen, mutta taikauskoisessa Dominikaanisessa ollaan nyt sitä mieltä, että babalawoon on otettava yhteys ja kysyä neuvoa, miten voin "erota" santeríasta. Googlettamalla kuitenkin selviää, että en mitenkään. Jos heitän seremoniasta käteen jääneet kipot ja kivet roskiin tai koetan tuhota ne, kuolen. Jos palautan ne babalawolle, kuolen. Mietin, että jos maksaisin babalawolle vaikka 50 euroa, jäisinkö henkiin vaikka en ostaisikaan mangoja ja jättäisi niitä mätänemään huoneen nurkkaan ja tappaisi kukkoa joka vuosi?

Tullista läpi päässeet eläimen verellä kuorrutetut kivet, kipot, luut ja siemenet.

P.S. Babalawopadrinoni on edelleen Facebook-kaverini, mutta hänen tilinsä on ollut tyhjä vuosien ajan, siitä lähtien kun hän palasi Meksikosta Kuubaan. 

P.S.S. Jos afrokuubalaiset uskonnot kiinnostavat, kiehtovimmin niistä saa jotain pientä selville tutustumalla vaikka kuubalaisen taidemaalari ja graafikko Belkis Ayón Manson töihin ja tutkimuksiin. Belkis Ayón tutki pitkään vain miehiä jäsenikseen hyväksyvää Abakuá-lahkoa. En löydä mistään mitään tietoa enää tästä, mutta muistan kuulleeni, että joku oli joskus väittänyt, että Belkis Ayonin 32-vuotiaana tekemä itsemurha liittyisi jotenkin siihen, että hän oli mennyt paljastamaan Abakuoiden salaisuuksia.

Liian idyllistä blogin ideaan

Tämän blogin ideana on siis kirjoittaa ylös huomioita ja kuulumisiani Dominikaanisesta tasavallasta, jonne olen lähdössä heinäkuun alussa. Blogi alkaa jo Suomessa sillä ajatuksella, että kuvaan, kuinka ärsyyntynyt olen Suomeen. Ajatus tuntui toimivalta vielä toukokuun lopulla, kun olin Helsingissä ja järjestelin vuokrahuoneeni jälleenvuokrausta, opintolainojen lyhennysvapaata, vaatteista eroonpääsyä, etätöitä, nykyisestä työstä irtisanoutumista - toisin sanoen stressin aihetta riitti ja ärsyyntyminen oli helppoa.

Sitten tulin Turkuun. Olen koko ajan äidin ja kolmen kissan huollettavana. En keksi oikein mitään, mikä olisi huonosti. Mikään ei ärsytä. Sitä paitsi säätkin ovat olleet odottamattoman hyvät: olen käynyt rannalla, terassilla ja kävelyillä aivan vieressä olevalla Natura-alueella. Äidin naapurista löytyy jopa laiduntavia lehmiä vasikoineen. Muutos on aikamoinen Kallion päiväohjelmaan, johon kuului seurata sivusta pillerikauppaa, juoppojen herättelyä ja karaokelaulantaa aamukymmenestä lähtien.

Rauvolanlahden karja laiduntaa Natura-alueella.
Huomatkaa ah niin suomalaiset kumpupilvet.

Näin lähelle karjaa uskalsin
kunnes yksi vasikka lähti kävelemään kohti.

Kukaan ei ole positiivisuushaastanut minua, vaikka nyt keksisin kymmenittäin positiivisia asioita päivistäni. Viime päiviin olisivat kuuluneet jo mainitsemani laitumella leikkivät vasikat, kukkiva luonto, lämmin ilma ja se, että kukaan ei ainakaan julkisesti sekakäytä ja hillu päihteiden alaisena ympäriinsä. Täällä Turun lähiössä ne tehdään onneksi omien seinien sisällä ja ulospäin näkyy vain kasvimaitaan hoitavat ja sauvakävelevät ihmiset, pesiään rakentavat linnut ja leikkivät vasikat. Näistä tulee hyvät muistot sitten kun kotimaa taakse jää.

Sauvakävelijä salakuvattu.

Pitkospuita pitkin pääsee Kaarinaan asti.

Koska haluan aina olla epäsuomalainen, olin pukeutunut
venäläismiehen vapaa-ajan asuun: tuulipuvun housuihin
ja sandaaleihin (ja huppariin, joka ei näy kuvassa).

Allergiaa vai ahneutta?

Ostin Stockmannin tuulikaapin jäätelötiskiltä yhden jäätelöpallon à 3 ja jotain euroa. Yhteen palloon ei saanut useampaa - edes kahta - eri makua. Kun kysyin miksi, vastasi nuori myyjä, että "asiakkaiden allergeenien vuoksi". 

Rooman-matkalla olin juuri tilaillut päivittäin yhden pallon jäätelöannoksia, joissa oli useita eri makuja yhdessä pallossa. Siellä allergiat eivät makujen sekoittelua estäneet. Sanoin myyjälle, että suomalaiset voisivat olla vähemmän allergeeniherkkiä, jos kaikkien vanhemmat eivät olisi serkkuja keskenään. Joka toisella albiinolla täällä kurkku turpoaa, kun joku kuorii kilometrin päässä appelsiinia. 

Mutta eihän Robert’s Coffeen säännöt olleet pikku myyjän vika. Ostin yhden pallon keksijäätelöä ja kävelin tyytyväisenä tieheni. Vasta toisessa kauppakeskuksessa tajusin, ettei selitys ollut looginen. Eri maut joutuivat yhtä paljon kosketuksiin toistensa kanssa, oli kyse sitten minkä kokoisesta pallosta tahansa. Tai ihan hyvin yhdellä kauhalla saisi laitettua vaikka puolet jugurttijäätelöä ja toisella kauhalla puolet minttusuklaajäätelöä.

Allergiateoria oli siis vain pikainen tekosyy jäätelökioskin ahneudelle: jos asiakas ei halua ostaa kahta, kolmea tai neljää palloa, saa hän maistaa vain yhtä makua. Niin suomalaista, niin joustamatonta, niin ahnetta ja niin *maista. 

Näitä suomalaisia todellisuuksia kun tulee koko ajan vastaan, olen yhä kypsempi häipymään täältä lottovoittajien onnenkehdosta, jota ei ole pahemmin säillä tai elämänilolla siunattu. 

Jäätelövalikoimaa Roomassa