Kohti Lattareita

Latinalaiselta Amerikalta alkoi tuntua jo siinä kohtaa Amsterdamin lentokenttää, mistä alkoi passien ja matkustusasiakirjojen tarkastus niiltä matkustajilta, jotka olivat lentämässä Panamaan, Saõ Pauloon, Quitoon, Mexico Cityyn ja niin edelleen. Hollantilainen vapaamielinen ja oivaltava järjestelmällisyys vaihtui ilomieliseen puheensorinaan ja yksiriviset jonot muuttuivat ameebamaisiksi kasoiksi, joissa ei missään nimessä ensin mennyt ensimmäisenä paikalla oleva, vaan viekkain ja hellästi tönivin. "EU-passit pääsevät tästä", päätti lentokentän henkilökunta nopeuttaa ruuhkautunutta "jonoa" ja avasi toisen tarkastuspisteen. Yhdellä onnekkaalla Etelä- tai Väli-Amerikkaan matkustavalla oli EU-passi - minulla. Muut kasaumassa seisoskelevat matkustajat jäivät edelleen odottamaan vuoroaan passintarkastukseen. 

Odottaessani koetin arvailla, mistä maista ihmiset olivat kotoisin. Jos en nähnyt heidän passejaan, yritin kuunnella aksentteja tai päätellä pukeutumistyylistä tai erityispiirteistä. Meksikolaiset olisivat sanoneet kyllä nyökyttäen etusormeaan, karibialaiset ja kolumbialaiset olisivat osoittaneet asioita laittamalla huulensa tötterölle. Kolumbialaiset olisin tunnistanut jonotuksessa myös siitä, että he tekevät aina monta pikkujonoa yhden pitkän sijaan. Doble fila eli kaksoisjono vaikuttaa olevan kolumbialainen hengentuote siinä missä aguardiente, caña flechasta tehdyt punoshatut, haitarimusiikki, Shakira ja plastiikkakirurgiakin. Tietyssä kohtaa jonon muodostusta uusi tulija päättääkin jonon hännille menemisen sijasta perustaa jonon viereen uuden jonon. Sitten nämä jonot tunkevat yhtäaikaa sinne minne ovat menossa.

Panaman päässä jonoista, aikataulujen varmuudesta tai mistään muustakaan elämää helpottavista mutta tylsistyttävistä asioista ei ollut enää tietoakaan. Panama Cityn Tocumenin lentokenttää ei heti arvaisi lentokentäksi: silmiin osui vain kauppoja, pikaravintoloita ja romminmaistelupisteitä. Aikataulut ja lähtevien ja saapuvien lentojen portit näyttäviä näyttöruutuja oli harvakseltaan. Jos näyttöruuduilla olevia tietoja päivitti joku ihminen, ei häntä todellakaan kiinnostanut tietojen paikkansa pitävyys. Santo Domingon lennon portti vaihtui kolme kertaa. Niinpä sain tutustua pitkän malliseen lentokenttään kauppoineen (joista 2/3 oli puhelinkauppoja joissa jokaisessa soi reggaeton) painava reppu selässäni ja 20 tuntia sitten pukemani liian kuumat vaatteet päälläni. Kävelin lentokentän läpi edestakaisin kolme kertaa, ennen kuin älysin pysähtyä odottamaan. Viisi minuuttia ennen ilmoitettua koneeseen lastaamista Santo Domingon lennon portti ilmoitettiin. 15 minuuttia lippuuni merkityn lähtöajan jälkeen koneeseen pääsi sisään. 

Santo Domingossa tein itselleni palveluksen ja vapautin aivoista tilaa heittämällä kaikki aikataulut pois mielestäni. Minua tultiin vastaan myöhässä, mutta se ei haitannut. Olin puhelimeni viimeisillä akkuvoimilla soittanut ja varmistanut, että tiedettiin ja ymmärrettiin, että saavuin kello yksi yöllä en päivällä. "Ollaan jo matkalla hakemaan." Niinpä lysähdin laukkuineni Las Americasin sisääntuloaulan lattialle ja jäin odottamaan, että joku muu hoitaisi minut perille asti.

Tätä kirjoittaessa olen ollut täällä melkein kaksi neljä päivää. Olen ehtinyt muun muassa jo

- nukkua pahimmat univelat pois,

- juoda puoli pulloa pullon rommia,

- juoda olutta,

- saada ummetuksen riisin syönnistä,

- haukkua notaarin, joka oli kirjoittanut oikeaksi tunnustamaansa vuokrasopimukseen väärin vuokralaisen eli asiakkaansa henkilötunnuksen,

- nyppiä jalkakarvat ja karvan alut juurineen (Suomessa ei koskaan ollut tarpeeksi auringonvaloa siihen),

- havaita, että uuden kodin pihalla kasvaa mango-, karambola- sitrushedelmä- ja avokadopuita sekä joku puu, missä kasvaa minulle tuntematon hedelmä,

- vaihtaa vaatteita 30 50 kertaa,

- palaa,

- päivittää blogin ja 

- käydä mani- ja pedikyyrissä (kauneussalongit myös sunnuntaisin auki - yes!).

Uusi lähin supermarkettini - La Sirena