Uskomatonta. Istun kotini oviaukossa pitämässä kuumuutta, joka ei hellitä edes iltakahdeksalta, vaikka aurinko on laskenut ja on aivan pimeää. Ovi on nukkumaanmenoon asti auki, vain suojaava kalteriovi on kiinni ja lukossa. Samalla paikalla istun myös iltapäivästä ja odottelen sähköjen palaamista.
Vuosia sitten rakentelin mielikuvaa, että vaihtaisin paikkaa jonkun trooppisessa Latinalaisen Amerikan maassa elävän maalaistytön kanssa. Hän muuttaisi Suomeen minun elämääni ja minä asettuisin hänen jokapäiväiseen elämäänsä kuluttamaan aikaa istuksien, ison suvun ja naapurien kanssa seurustellen, maniokkia, bataattia, ruokabanaania ja tuoretta lihaa keitellen ja käristäen. Päivät kuluisivat lattioita lakaisten ja luututen, torakoita ja hyttysiä tappaen, kynsiä ja kauneutta hoitaen.
Välillä pitkät paksut mustat hiukseni olisivat letillä, välillä pesemättöminä hiusverkolla koottuna pään päälle, välillä pestyinä ja suoristettuina ja olisin maailman kaunein viidakossa asuva tyttö, josta maailma ei tiedä mitään. Vain joku satunnainen turisti ehkä joskus näkisi minut ja huumaantuisi eksoottisesta kauneudestani.
Kotini olisi koristeltu muovikukkasin ja Valituista Paloista leikatuilla Jeesus-lapsen kuvilla ja esineillä, joita valmistettiin Kiinassa ja jotka jäljittelivät mahtipontista ja rokokoomaista tyyliä. Haaveilisin Yhdysvaltoihin matkustamisesta. Ehkä myös Pariisista ja Roomasta. Espanjaan en haluaisi, koska espanjalaiset ovat pahoja, he tuhosivat esi-isieni kulttuurit ja raiskasivat ja tappoivat heitä enkä jotenkaan halua ajatella, että olen syntynyt noista raiskaajista ja rosvoista ja tuhotuista ja sorretuista intiaaneista.
Oviaukossa istumisen lisäksi katsoisin aika paljon televisiota: telenoveloita ja humoristisia viihdeohjelmia. Haaveilisin ehkä osallistuvani Nuestra Belleza Latina -kaueuskilpailuun, johon voivat osallistua vain latinotytöt.
Pelkäisin Jumalaa ja rakastaisin Jeesuksen äitiä Neitsyt Mariaa enemmän kuin mitään muuta. Olisin neitsyt naimisiinmenooni asti. Paitsi että olisin jo 13-vuotiaana menettänyt neitsyyteni omalle serkulleni. Minulla olisi yksi lapsi, jonka isästä en ollut kuullut mitään pitkään aikaan. Hän oli lähtenyt varmaan Yhdysvaltoihin.
En tietäisi, miltä tuntuu alle 25 asteen lämpötila. Kuumuus olisi osa minua niin kuin historiani, jota en tuntenut kovin hyvin. Jumala oli minut luonut, Jumala oli meidän köyhien ja hylättyjen turva. Tietäisin, että Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oli edistyksellistä ja erilaista kuin minun kylässäni. En osannut sitä oikein edes kuvitella. En ehkä sittenkään uskaltaisi lähteä katsomaan, millaista ulkomailla oli. Minulle riittäisi se, että saan ruokaa minulle ja lapselleni. Ja että pääsisin silloin tällöin paikalliseen tanssimaan salsaa, merenguea ja bachataa ja juomaan lasillisen olutta. En olisi ikinä maistanut viiniä enkä vodkaa. Rommia kylläkin.
Joku tuttavani olisi kerran vienyt minut nettikahvilaan ja näyttänyt, miten sähköposti toimii. Minullekin olisi luotu oma tili, mutta olisin unohtanut tunnuksen ja salasanan ajat sitten. En minä tarvitsisi internettiä. Sitä paitsi yhteys olisi kovin hidas ja lopulta sivujen latautumista odotellessa alkaisin jutella nettikahvilassa työskentelevän pojan kanssa ja ihastuisimme. Seuraavat päiväni olisivat romanttisten haaveiden täyteisiä, kunnes minulle selviäisi, ettei nettikahvilan poika lupauksistaan huolimatta sittenkään jättäisi vaimoaan minun takiani. Olisin tottunut tällaiseen miesten käytökseen, mielestäni se olisi heille ominainen ja Jumalan luoma luonteenoikku.
Elämäni olisi hidastempoista ja yksitoikkoista eurooppalaisen mielestä, mutta olisin tottunut siihen. En tietäisi muunlaista tapaa elää. Minulla olisi paljon aikaa istuskella ja odotella ja seurata pihapiirin eläimiä ja lapseni kasvamista. Jokainen päivä olisi täynnä pieniä vastoinkäymisiä, joihin eurooppalainen hermostuisi, mutta minulle ne olisivat olleet itsestäänselvyyksiä syntymästäni lähtien.
Kello on puoli kymmenen, olen suomalainen, joka on asunut alle viikon Santo Domingon laitakaupungilla sijaitsevalla asuinalueella. Puitteet ovat kuin maaseudulla: ulkona sirittää, sisällä kutiaa ja naapurusto on täynnä kanoja, pupuja, pässejä, ankkoja sekä koiria ja kissoja. Kämmenen kokoisia torakoita kävelee ja lentää vastaan melkein joka päivä. Joka viides minuutti minusta löytyy uusi hyttysen purema kohta. Tälläkin hetkellä kirjoitan tätä tekstiä Raidin ja Baygonin höyryissä (siirryin oviaukosta työhuoneeseeni, jonka vasta myrkytin).
Eilinen lasagnen valmistus vei kaikki voimani ja kyllästyin ruoanlaittoon. Meille tuodut bataatit, banaanit, vihannekset ja muut ovat koskemattomana jääkaapissa. Olen oppinut kuorimaan keittobanaanin ja tekemään siitä mangouta, tyypillistä karibialaista aamupalaa, johon tulee keitetty muussattu banaani, voita ja sipulia. Muihin uusiin ruoka-aineksiin käsiksi käyminen tuntuu raskaalta ajatukselta. Lisäksi minua pelottaa olla keittiössä, koska pelkään, että torakka ryömii vastaan. Tänään säikähdin tuulenvireen voimasta kaapista ulos lennähtävää muovipussia, jota luulin kissaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti