sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Uusi kämppä, uudet kujeet

Käyskentelyä ja naapuruston tarkkailua uuden kodin olohuoneessa.

Reilu kuukausi sitten pääsin muuttamaan uuteen ja toivon mukaan viimeiseen dominikaaniajan kotiin. Asumme kaksi pariskuntaa isossa huoneistossa ylemmän keskiluokan asuinalueella. Luulin, että rikkaiden asunnot osattaisiin maalata ja rakentaa kunnolla, mutta se luulo osoittautui vääräksi. Asuntomme oli asunnonvälittäjänä toimivan pihin asianajajan itsensä maalaama ja korjaama. Ikkunantiivisteet siis pursoilevat tässäkin asunnossa pittoreskisti ja maalivalumia ja –läiskiä näkyy siellä täällä. Ikkunat eivät mene kiinni niin kuin pitäisi ja keittiössä ei ollut yhtään pistorasiaa ennen kuin oli pakko pyytää ihan oikea sähkömies ne sinne asentamaan. Kylpyhuoneissa ei ole edelleenkään pistorasioita.

Kävelymatkan päästä löytyy kauppoja, leipomoita, kauneushoitoloita, ravintoloita ja jopa sellainen muinaisjäänne kuin videovuokraamo (kyllä, epäilen sitä rahanpesupuljuksi).

Elinpiirini on tyhjentynyt hyönteisistä, dembowsta, pässivasojen itkusta ja haitilaisesta iskelmämusiikista (jota entisen asuinpaikan naapurin vahti kuunteli muovituolissa talon edustalla istuessaan). Kaikki on siis aika hyvin. Äitini kysyi jo, että siksikö lopetit blogin kirjoittamisen kun ei enää ole mitään valitettavaa.

Nyt kun olen kosketuksissa paikalliseen infrastruktuuriin, niin pyrin myös hyödyntämään sitä. Yhtenä päivänä kävelin taas yhteen lähikauppaani, kristilliseen supermarkettiin. Siellä on edulliset hinnat, hyvät tuotevalikoimat ja vaikka ei muuta alkoholia olekaan tarjolla, niin viinivalikoima on parempi kuin Helsingin lippulaiva-Alkossa.

Perjantaina päätin lähteä myös juoksulenkille läheiseen puistoon, jonne ihmiset menevät harrastamaan kaikkea pesäpallon pelaamisesta juoksemiseen ja ryöstelyyn.

Juokseminen on kamalaa. Se on kuitenkin helpoin ja täysin ilmainen (heti sen jälkeen kun vähintään lenkkitossut 100 €, trikoot 30 € ja urheilutoppi 20 € on hankittu) liikuntamuoto. Juoksemiseen pitää löytyä luonnotonta itsekuria tai yliluonnollinen purkaus energiaa. Itsekuria minulla ei ole, joten juoksuharrastukseni on noiden sattumanvaraisten energiaryöppyjen varassa. Sain sellaisen siis perjantaina noin kello kaksi iltapäivällä (kutakuinkin päivän kuumimpaan aikaan).

Puistoon päätyy, kun kääntyy asuinkadultani avenida Enriquillolta Privadalle ja seuraa sitä Anacaonan eli puistokadun reunaan asti. Siitä alkaa iso Miradorin puisto. Juoksentelin ensin auringonpaahteessa pitkin puiston reunaa kulkevaa kävelijöille tarkoitettua sementtitietä, sitten sukelsin puiston poluille ja päädyin toiselle puolelle puistoa reunustavaa sementtitietä.

Toistan: puisto on iso. Juoksentelin ja pysähtelin ja jatkoin taas juoksua kunnes saavuin puiden varjoon, jossa odottelin hengityksen tasaantumista ja kehon jäähtymistä. Juoksin puistikossa kunnes löysin sopivan kivisen penkin eli sellaisen, jossa ei ollut lähettyvillä ketään ihmisiä, joita joutuisi tervehtimään tai joiden kanssa joutuisi keskustelemaan.

Istuin siinä penkillä varjossa kunnes yhtäkkiä läheiseltä leikkipaikalta juoksi minua kohti pulska poika. Poika hihkaisi “ne tappavat minut”, joka ei espanjaksi kuulosta niin dramaattiselta kuin suomeksi. Pian perästä juoksivat kaksi muuta poikaa. Toisella oli kädessä metrin pituinen paksu halko ja toisella iso kookospähkinä.

Olin niin kuumuuden ja fyysisen rasituksen uuvuttama, etten jaksanut muuta kuin toljottaa tapahtumaa. Miten aikuisen kuuluu tällaisessa tapauksessa toimia? Tässä kulttuurissa? Helsingin metrossa olisin ilman muuta puuttunut asiaan. Täällä en jaksanut monestakaan syystä. Kyseessähän oli leikki. Aika väkivaltainen, mutta olin vaarassa joutua naurunalaiseksi. Varsinkin jos olisin avannut suuni ja puhunut espanjaa aksentillani, ajattelin. Olin hiljaa ja mietin, miten ottaisin halon haltuuni jos pojat hyökkäisivät minun kimppuuni.

Pian leikki hälventyi ja kukaan ei kuollut tai edes loukkaantunut. En todellakaan ymmärrä dominikaanisten lasten kasvatusta. Köyhät ovat liian voimattomia, kiireisiä huonopalkkaisissa töissään ja itse huonosti kasvatettuja kasvattamaan omia lapsiaan käyttäytymään ja rikkaat liian laiskoja ja kiireisiä kuntosaleillaan ja samppanja- ja kokaiinijuhlissaan kasvattamaan omiaan. Paljon on tosiaan korjattavaa tässä maassa. Lapsista se tulisi aloittaa.

Etsin puistoa reunustavan sementtikadun ja lähdin kävelemään takaisinpäin. Juoksin vielä vähän. Sitten tuli pelkkää varjostamatonta sementinpätkää ja hidastin kävelyksi. Korkeaa tornitaloa, jonka kohdalta käännyttiin Privada-kadulle, ei tullutkaan vastaan. Lähimmät tornitalot siintivät kilometrien päässä. Puoli tuntia hortoiltuani puiston reunaa ja kadun toistapuolta eteenpäin myönsin, että olin eksynyt. Vastaan tuli vain autoja, joten keneltäkään ei voinut kysyä, missä on Privada tai Enriquillo. Kävelin lisää puoli tuntia. Käännyin puistokadulta omakotialueelle sukeltavalle tielle. Näin noin kymmenen metrin päässä edellä naisen, jonka kävelin nopeasti kiinni. Kysyin, missä on Privada, onko se tästä eteenpäin? “Se on kaukana varsinkin kun olet jalan. Juu, eteenpäin”, sanoi nainen ja näytti vasemmalle.

Löysin vihdoin rakennuksen, jonka tunnistin ja erään kulmauksen, jossa myytiin tauluja, ja osasin suunnistaa kotiin. Katu, jota kutsuttiin Privadaksi, oli merkitty kyltteihin nimellä Guzmán Fernández. Sama homma on tullut jossain muuallakin Lattareissa vastaan. Kyllä Latinalaisen Amerikan uudistaminen aloitetaan sittenkin katujen nimien päivittämisestä niin, että puheessa ja kylteissä puhutaan samasta asiasta. Tällainen sisäpiirin tiedon pimittäminen on helvetin ärsyttävää, etenkin kun toinen yrittää olla toimelias ja lenkkeillä.

Mirador-puiston vieressä kulkeva Anacaona ja kotiin kääntymisen maamerkki, tornitalo.

3 kommenttia:

  1. "Äitini kysyi jo, että siksikö lopetit blogin kirjoittamisen kun ei enää ole mitään valitettavaa."

    Onko muitakin syitä blogata? 😲

    VastaaPoista
  2. "Äitini kysyi jo, että siksikö lopetit blogin kirjoittamisen kun ei enää ole mitään valitettavaa."

    Onko muitakin syitä blogata? 😲

    VastaaPoista
  3. Juu ei mua kyllä oikein kehuminen motivoi bloggaamaan :)

    VastaaPoista