torstai 19. kesäkuuta 2014

Menneisyyden kummitukset

Tärkeimmät lähdön alla hoideltavat jutut liittyvät aina viisumeihin, työlupiin ja sen semmoiseen maalliseen puuhasteluun. Tämänhetkiseen check-listaan kuuluu tällä kertaa näiden lisäksi yksi eksoottisempi taski. Pitäisi purkaa vuonna 2008 tehty riitti.

Olin nimittäin vuonna 2008 Kuubassa ja halusin tutustua syvemmin maan kulttuuriin ja perinteisiin. Tein jotain hyvin, hyvin tyhmää. En nyt tarkoita kuubalaisen poikaystävän hankkimista, vaikka sekin oli tyhmää enkä suosittele sitä kenellekään. Mutta jos kahdesta pahasta pitää valita pienempi, on se siltikin kuubalaiseen sekaantuminen kuin kuubalaiseen uskontoon sekaantuminen.

Kävelin pari päivää ympäri Havannaa kyselemässä rumbakursseja. Kävin teattereissa, tanssikouluissa ja lopulta kysyin rumbatunteja ihan keneltä vaan joka keikaroi kadulla vastaan - eikös Kuubassa kaikki ole tanssinopettajia? Kaikki rumbat olivat alkaneet tai jo menneet, seuraavia sai odottaa ja muutenkin niistä pyydettiin muistaakseni aivan liian kovaa hintaa, monia satoja euroja. Mitä muuta voisin asian tiimoilta keksiä? Halusin tehdä jotain kuubalaista, jotain karibialaista.

Olin kuin olinkin lähtenyt merta edemmäs kalaan: samassa talossa, jossa Havannassa asuin, oli ranskalainen leipomo, jossa oli töissä kokki joka oli myös babalawo eli santería-uskonnon pappi. Olin jo pitkään halunnut tietää enemmän santeríasta. Hän järjestäisi initiaation 50 eurolla. Normaalisti hinta olisi kuulemma moninkertainen. Hienoa, halvempaa kuin rumbakurssi! 

Rumbaa en osaa vieläkään yhtään ja santeriastakaan en oikeastaan oppinut muuta kuin sen, että se oli hyvä tapa tienata monelle: Havannassa on yksi maailman suurimmista elävien eläinten marketeista, josta haetaan paitsi ruoat myös uhrilahjat. Ranskalainen leipomo maksoi kokilleen kuubalaisen peruspalkan eli noin 20 dollaria kuussa, sen lisäksi hän sai tipit. Miesten ja naisten vihkiminen santeriaan sekä korottaminen santoiksi oli kuitenkin se, mikä teki mahdolliseksi kokki-babalawon matkat ulkomaille ja muunkin normaalin elämisen. Kuulemani mukaan useilla babalawoilla ei ole muuta työtä ollenkaan ja he elävät hyvin.

Helmikuussa 2008 olin tyytyväinen. Olin lukenut kirjan orishoista ja santeríasta. Kuubahan oli virallisesti vallankumouksesta asti ollut ateistinen, mutta santeríaa ei oltu koskaan pystytty kokonaan kieltämään. Lopulta moni kuubalainen ilmiö selittyi alunperin Afrikasta kulkeutuneella ja matkan varrella muokkaantuneella uskonnolla. Minulta kysyttiin moneen otteeseen, olinko asiasta varma ja vastasin että olin. Oli sunnuntai, ajoimme havannalaiseen lähiöön, jonka nimi oli Lawton. Sitä ennen kävimme ostamassa vuohen, kyyhkyn ja kasan kanoja karjamarkkinoilta.

Talo, jossa seremonia järjestettiin, oli babalawo-kokin kotitalo ja CDR:n puheenjohtajan talo. (CDR = Comité de la défensa de la révolucion eli vallankumouksen puolustuskomitea.) Talossa asui siis babalawo, korttelikyyläin puheenjohtaja ja ties ketä muita. Oltiin korruption ytimessä. Seremonian eli eläinten päiden katkaisut, talon sotkemisen kanojen sulilla ja eläinten verellä sekä palmunsiementen, kivien ja muiden luonnon elementtien levittämisen pitkin lattioita hoiti yhteensä kolme miestä, jotka kaikki olivat babalawoja. Silloin myös muuten opin, etteivät naiset ja homot voineet koskaan yletä babalawoiksi. Muutenkaan naisille ei paljastettu tästä uskontojärjestelmästä ja sen lainalaisuuksista ja salaisuuksista kuin tietyt kohdat. Nainen oli kuitenkin sopiva joihinkin tehtäviin: olemaan (babalawonkin) äiti, siivoamaan seremonian jäljet ja valmistamaan uhrattujen eläinten lihoista aterian. 

Seremonian sisältö on ehdoton salaisuus. Seuraavana päivänä kirjoitin siitä muistin perusteella tarkan kuvauksen ylös, mutta hävitin sen, varjellakseni itseäni koskaan puhumasta siitä kenellekään. Muutama tuokiokuva on kuitenkin jäänyt kellumaan aivojen muistinesteeseen: Seison polvillani rukousta lukevan babalawon edessä ja pitelen molemmissa käsissäni vielä elossa olevia kanoja jaloista. Mitä tuolloin mietin? Mietin sitä, miltä näyttäisin äitini kristallipallossa sillä hetkellä. Toinen muistiin piirtynyt kohta on se, kun minun pitää silmät kiinni suudella jotain limaista ja pyöreää. Ennen silmien sulkemista olin nähnyt babalawon kädessä pienen kilpikonnan. Minun oli kuitenkin pakko kysyä, mikä suussani oli käynyt. Naapurin leipomon poika nauroi kuubalaista nauruaan ja toinen babalawo sanoi, että babalawosi sukuelin. A piece of cuban humor. 

Kun tulin ulos seremonian pyhätöksi muutetusta huoneesta, odotti olohuoneessa toinen initioitu tyttö, joka kysyi: "Quien te salió ?" Eli kenet sinä sait suojelusorishaksi. Myöhemmin kuulin, että kaikki kuubalaiset tietävät suojelijansa. Toiset päättelevät sen ja toiset ostavat tiedon - vaihtamatta kristinuskoaan karibialaiseen woodoohon tai muutenkaan pelleilemättä pyhien asioiden kanssa. Orishan sai selville kysymällä asiaa palmunsiemeniltä. Niitä heilutettiin jollain lautasella ja jos jäljelle jäi tietty määrä, oli vastaus kyllä tai ei. "Keneltä orishalta haluat kysyä", kysyi babalawoni, naapurileipomoni kokki. "Öö, Yemaya?" Palmunsiementen vastaus oli kielteinen. Keneltäs sitten kysytään. Pää löi tyhjää. Sitten mieleen tuli yhden toisenkin orishan nimi. Oshun? Palmunsiement vastasivat kyllä ja siitä lähtien olen kulkenut tietäni Oshunin kullankeltaisessa suojelmuksessa. Mitään muuta en ihan tosiaan koko santeríasta ymmärtänyt. Minun pitäisi vuosittain nylkeä joku eläin ja uhrata Elegualle. Mikä niistä Kuubasta kotiin kuljettamistani kivenmurikoista on Elegua? Onko mikään? 

Pyhät esineet ovat pölykerroksen alla äitini makuuhuoneen hyllyssä pahvilaatikossa. Ajattelin antaa asian olla, ehkä heittää ne roskikseen, mutta taikauskoisessa Dominikaanisessa ollaan nyt sitä mieltä, että babalawoon on otettava yhteys ja kysyä neuvoa, miten voin "erota" santeríasta. Googlettamalla kuitenkin selviää, että en mitenkään. Jos heitän seremoniasta käteen jääneet kipot ja kivet roskiin tai koetan tuhota ne, kuolen. Jos palautan ne babalawolle, kuolen. Mietin, että jos maksaisin babalawolle vaikka 50 euroa, jäisinkö henkiin vaikka en ostaisikaan mangoja ja jättäisi niitä mätänemään huoneen nurkkaan ja tappaisi kukkoa joka vuosi?

Tullista läpi päässeet eläimen verellä kuorrutetut kivet, kipot, luut ja siemenet.

P.S. Babalawopadrinoni on edelleen Facebook-kaverini, mutta hänen tilinsä on ollut tyhjä vuosien ajan, siitä lähtien kun hän palasi Meksikosta Kuubaan. 

P.S.S. Jos afrokuubalaiset uskonnot kiinnostavat, kiehtovimmin niistä saa jotain pientä selville tutustumalla vaikka kuubalaisen taidemaalari ja graafikko Belkis Ayón Manson töihin ja tutkimuksiin. Belkis Ayón tutki pitkään vain miehiä jäsenikseen hyväksyvää Abakuá-lahkoa. En löydä mistään mitään tietoa enää tästä, mutta muistan kuulleeni, että joku oli joskus väittänyt, että Belkis Ayonin 32-vuotiaana tekemä itsemurha liittyisi jotenkin siihen, että hän oli mennyt paljastamaan Abakuoiden salaisuuksia.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Liian idyllistä blogin ideaan

Tämän blogin ideana on siis kirjoittaa ylös huomioita ja kuulumisiani Dominikaanisesta tasavallasta, jonne olen lähdössä heinäkuun alussa. Blogi alkaa jo Suomessa sillä ajatuksella, että kuvaan, kuinka ärsyyntynyt olen Suomeen. Ajatus tuntui toimivalta vielä toukokuun lopulla, kun olin Helsingissä ja järjestelin vuokrahuoneeni jälleenvuokrausta, opintolainojen lyhennysvapaata, vaatteista eroonpääsyä, etätöitä, nykyisestä työstä irtisanoutumista - toisin sanoen stressin aihetta riitti ja ärsyyntyminen oli helppoa.

Sitten tulin Turkuun. Olen koko ajan äidin ja kolmen kissan huollettavana. En keksi oikein mitään, mikä olisi huonosti. Mikään ei ärsytä. Sitä paitsi säätkin ovat olleet odottamattoman hyvät: olen käynyt rannalla, terassilla ja kävelyillä aivan vieressä olevalla Natura-alueella. Äidin naapurista löytyy jopa laiduntavia lehmiä vasikoineen. Muutos on aikamoinen Kallion päiväohjelmaan, johon kuului seurata sivusta pillerikauppaa, juoppojen herättelyä ja karaokelaulantaa aamukymmenestä lähtien.

Rauvolanlahden karja laiduntaa Natura-alueella.
Huomatkaa ah niin suomalaiset kumpupilvet.

Näin lähelle karjaa uskalsin
kunnes yksi vasikka lähti kävelemään kohti.

Kukaan ei ole positiivisuushaastanut minua, vaikka nyt keksisin kymmenittäin positiivisia asioita päivistäni. Viime päiviin olisivat kuuluneet jo mainitsemani laitumella leikkivät vasikat, kukkiva luonto, lämmin ilma ja se, että kukaan ei ainakaan julkisesti sekakäytä ja hillu päihteiden alaisena ympäriinsä. Täällä Turun lähiössä ne tehdään onneksi omien seinien sisällä ja ulospäin näkyy vain kasvimaitaan hoitavat ja sauvakävelevät ihmiset, pesiään rakentavat linnut ja leikkivät vasikat. Näistä tulee hyvät muistot sitten kun kotimaa taakse jää.

Sauvakävelijä salakuvattu.

Pitkospuita pitkin pääsee Kaarinaan asti.

Koska haluan aina olla epäsuomalainen, olin pukeutunut
venäläismiehen vapaa-ajan asuun: tuulipuvun housuihin
ja sandaaleihin (ja huppariin, joka ei näy kuvassa).

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Allergiaa vai ahneutta?

Ostin Stockmannin tuulikaapin jäätelötiskiltä yhden jäätelöpallon à 3 ja jotain euroa. Yhteen palloon ei saanut useampaa - edes kahta - eri makua. Kun kysyin miksi, vastasi nuori myyjä, että "asiakkaiden allergeenien vuoksi". 

Rooman-matkalla olin juuri tilaillut päivittäin yhden pallon jäätelöannoksia, joissa oli useita eri makuja yhdessä pallossa. Siellä allergiat eivät makujen sekoittelua estäneet. Sanoin myyjälle, että suomalaiset voisivat olla vähemmän allergeeniherkkiä, jos kaikkien vanhemmat eivät olisi serkkuja keskenään. Joka toisella albiinolla täällä kurkku turpoaa, kun joku kuorii kilometrin päässä appelsiinia. 

Mutta eihän Robert’s Coffeen säännöt olleet pikku myyjän vika. Ostin yhden pallon keksijäätelöä ja kävelin tyytyväisenä tieheni. Vasta toisessa kauppakeskuksessa tajusin, ettei selitys ollut looginen. Eri maut joutuivat yhtä paljon kosketuksiin toistensa kanssa, oli kyse sitten minkä kokoisesta pallosta tahansa. Tai ihan hyvin yhdellä kauhalla saisi laitettua vaikka puolet jugurttijäätelöä ja toisella kauhalla puolet minttusuklaajäätelöä.

Allergiateoria oli siis vain pikainen tekosyy jäätelökioskin ahneudelle: jos asiakas ei halua ostaa kahta, kolmea tai neljää palloa, saa hän maistaa vain yhtä makua. Niin suomalaista, niin joustamatonta, niin ahnetta ja niin *maista. 

Näitä suomalaisia todellisuuksia kun tulee koko ajan vastaan, olen yhä kypsempi häipymään täältä lottovoittajien onnenkehdosta, jota ei ole pahemmin säillä tai elämänilolla siunattu. 



Jäätelövalikoimaa Roomassa