Tilinpäätös ja jäähyväiset

Kohta on melkein vuosi täynnä Hispaniolassa: tämä olkoon laiskaksi osoittautuneen Latinaloverin viimeinen blogikirjoitus. Olen kotiinlähtö ja Suomen kesä mielessäni koettanut epätoivoisesti ruskettaa itseäni viime viikkoina. Kiipeän joka päivä katolle joko ripustamaan pyykkiä tai muuten vain maleksimaan. Kukaan ei ole vielä kehunut naamaani ruskeaksi, mutta minusta se punertaa lupaavasti ja pisamat eli todellisuudessa maksaläiskät ovat taas tulleet esiin. Ne ovat kuulemma muotia, pisamat siis.

Ruskettumisen lisäksi monia muitakin suunnitelmissa olleita asioita on jäänyt tekemättä. Aioin esimerkiksi täällä asuessani hyötyä alhaisesta hintatasosta kauneushoitoloiden ja alkoholin käytön kohdalla. (Sanokaas muuta: olipa korkealla tavoitteet – juoda kännejä ja ottaa manikyyrejä.) Oli minulla kunnianhimoisempiakin suunnitelmia, mutta mainitsen nämä, jotta kaikki saamme käsityksen siitä, miten vakavasta saamattomuudesta nyt on kyse.

Yli kymmenen kuukautta on kulunut ja olen alkanut tehdä inventaariota saavutuksistani.

Olen käynyt mani-pedikyyrissä kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta maksoi alle seitsemän euroa. Muistaakseni mainitsin siitä blogikirjoituksessa, joka oli heinäkuulta. Seuraavan kerran kävin leikkauttamassa hiukseni samassa salongissa joulun jälkeen. Ennen joulupäivän illallista suutuin hiuksilleni ja leikkasin poninhäntäni irti. Myöhemmin hiukset piti tietenkin leikata suoraan, koska poninhäntä oli toispuolinen.

Kynsiin palasin vasta kuukausi sitten, huhtikuussa, kun halusin olla siisti omassa vihkitilaisuudessani ( – se mitä ei ollut suunnitelmissa, oli mennä naimisiin, mutta niin vain kävi, ja olen asiasta hyvin, hyvin onnellinen). Koska minulla ei ole kotona minkäännäköistä kynsilakkaa, kävelin lähimpään kauneussalonkiin täällä varakkaiden ihmisten kaupunginosassa. Käsien ja jalkojen kynsien lakkaus maksoi kutakuinkin saman verran kuin Suomessa.

Alkoholin kulutuksesta alhaisen hintatason maassa totesin samaa kuin jo Kolumbiassa, Nicaraguassa ja jossain muualla mutten muista missä: kyllä halpaankin alkoholiin saa uppoamaan rahaa kun ostelee olutta ja rommia pari kolme neljä kertaa viikossa. Lisäksi kalsarikännit samaa naamaa – eli puolison – tuijottaen käy pitemmän päälle tylsäksi.

Ennen kaikkea karibialainen laiskuuteni liittyy työn ja uusien haasteiden hankkimiseen. Minusta, joka jaksoin puurtaa viime vuonna kolme kuukautta täysipäiväisessä harjoittelussa täysipäiväisen työn rinnalla, tuli täällä varsinainen antityönsankari. Elokuun lopussa joku espanjalainen arkkitehtitoimiston omistaja soitti, koska oli nähnyt netissä täyttämäni CV:n. Hän tarvitsi jonkun opettamaan englantia ranskaksi lapsilleen. Opettaminen ei innostanut, mutta valehtelin olevani todella kiinnostunut. Minut vähän niin kuin tultiin hakemaan kotoa töihin.

Sain työtä yksityisenä englanninopettajana. Tunteja on ollut kolmesti viikossa arkkitehtitoimiston alakerrassa yrityksen omistajan kolmelle 8–10-vuotiaalle lapselle ja se on ollut toimeentuloni pelastus. Aluksi se oli minulle vain tilapäinen työratkaisu kunnes “jotain muuta ilmaantuisi”. Tätä työtä on nyt jatkunut kahdeksan kuukautta ja se loppunee koulujen kesälomaan ja minun Suomeen paluuseen.

Hyviä puolia englannin opettamisessa on ollut se, että olen oppinut vähän englantia ja käytännön vaikuttamispsykologiaa (miten käännyttää sisarukset toisiaan vastaan sen sijaan että he yhdessä ovat opettajaa vastaan). Lisäksi olen nyt lopullisesti varmistunut siitä, että lasten opettaminen ja sietäminen työkseen ei sovi kaikille. Ei kai kukaan oikealla alalla oleva lasten opettaja unelmoi ei-niin-suunnitelmien-mukaan-menneen tunnin jälkeen hakkaavansa opetuslapsensa kirveellä palasiksi yksi kerrallaan niin, että sisarukset näkevät, mitä heille tulee tapahtumaan?

Vihaamani opetustyön lisäksi en ole onnistunut muita hommia täältä haalimaan. Aika käy vähiin ja olen jo antanut periksi – melkein kaiken muun paitsi ruskettumisen suhteen. Aikaa ja resursseja olisi siis vaikka mihin, mutta laiskuus on ottanut sellaisen vallan, etten ole edes blogia viitsinyt kirjoittaa. Minä, ahkera suomalainen.

Aika täällä on siis kulunut saamattomasti. Ajattelin kuitenkin tarjota teille jotain, mitä opin tässä taannoin. Hyvä ja rakas ystävä Suomesta kävi vierailulla ja osoitti luontaista kiinnostustaan paikallisiin ja heidän ilmaisuihinsa. Kuulin sivusta kun dominikaanit innoissaan ja otettuina siitä, että joku on kiinnostunut heidän kulttuuristaan, kertoivat ja näyttivät hänelle netistä täällä käytettyjä sanoja, joista osa on muodostunut englannin pohjalta, osa muuten vain dominikanisoitunut.

Ilmeisesti joidenkin paluumuuttajien mukana on syntyneet sellaiset silkkaan väärin lausumiseen perustuvat sanat kuin zafacon = roskis – sanasta safety can, pariguayo = luuseri – sanasta party watcher ja guachimán = vartija – sanasta watchman. Arabiruoka tabbule (muissa espanjankielisissä maissa tabule) on täällä tipili (Tämän sanan kohdalla hellyin kyllä dominikaaneille kokonaan, kertakaikkisen liikuttava muunnos.) Kaupunkimaasturi on yipeta (lausutaan jipeta), New York on Nueba Yol ja jos joku on urpo, se on Charlie. “Je suis Charlie” –kampanja sai täällä silti ihan asiallisen vastaanoton. WiFi on guaifai, WhatsApp Guasa ja l- ja r-kirjainten sekoittamisen vuoksi selfiestä on tullut serfy.

Tässä tutkiessa opin myös internetin ihmeellisestä maailmasta ja tarkemmin Wikipediasta, mitä usein täällä kuulemani taíno-intiaaneilta peräisin oleva sana quisqueya tarkoittaa: maan äiti ja kaikkein kaunein saari – eli  Dominikaaninen tasavalta.

Uusi kämppä, uudet kujeet

Käyskentelyä ja naapuruston tarkkailua uuden kodin olohuoneessa.

Reilu kuukausi sitten pääsin muuttamaan uuteen ja toivon mukaan viimeiseen dominikaaniajan kotiin. Asumme kaksi pariskuntaa isossa huoneistossa ylemmän keskiluokan asuinalueella. Luulin, että rikkaiden asunnot osattaisiin maalata ja rakentaa kunnolla, mutta se luulo osoittautui vääräksi. Asuntomme oli asunnonvälittäjänä toimivan pihin asianajajan itsensä maalaama ja korjaama. Ikkunantiivisteet siis pursoilevat tässäkin asunnossa pittoreskisti ja maalivalumia ja –läiskiä näkyy siellä täällä. Ikkunat eivät mene kiinni niin kuin pitäisi ja keittiössä ei ollut yhtään pistorasiaa ennen kuin oli pakko pyytää ihan oikea sähkömies ne sinne asentamaan. Kylpyhuoneissa ei ole edelleenkään pistorasioita.

Kävelymatkan päästä löytyy kauppoja, leipomoita, kauneushoitoloita, ravintoloita ja jopa sellainen muinaisjäänne kuin videovuokraamo (kyllä, epäilen sitä rahanpesupuljuksi).

Elinpiirini on tyhjentynyt hyönteisistä, dembowsta, pässivasojen itkusta ja haitilaisesta iskelmämusiikista (jota entisen asuinpaikan naapurin vahti kuunteli muovituolissa talon edustalla istuessaan). Kaikki on siis aika hyvin. Äitini kysyi jo, että siksikö lopetit blogin kirjoittamisen kun ei enää ole mitään valitettavaa.

Nyt kun olen kosketuksissa paikalliseen infrastruktuuriin, niin pyrin myös hyödyntämään sitä. Yhtenä päivänä kävelin taas yhteen lähikauppaani, kristilliseen supermarkettiin. Siellä on edulliset hinnat, hyvät tuotevalikoimat ja vaikka ei muuta alkoholia olekaan tarjolla, niin viinivalikoima on parempi kuin Helsingin lippulaiva-Alkossa.

Perjantaina päätin lähteä myös juoksulenkille läheiseen puistoon, jonne ihmiset menevät harrastamaan kaikkea pesäpallon pelaamisesta juoksemiseen ja ryöstelyyn.

Juokseminen on kamalaa. Se on kuitenkin helpoin ja täysin ilmainen (heti sen jälkeen kun vähintään lenkkitossut 100 €, trikoot 30 € ja urheilutoppi 20 € on hankittu) liikuntamuoto. Juoksemiseen pitää löytyä luonnotonta itsekuria tai yliluonnollinen purkaus energiaa. Itsekuria minulla ei ole, joten juoksuharrastukseni on noiden sattumanvaraisten energiaryöppyjen varassa. Sain sellaisen siis perjantaina noin kello kaksi iltapäivällä (kutakuinkin päivän kuumimpaan aikaan).

Puistoon päätyy, kun kääntyy asuinkadultani avenida Enriquillolta Privadalle ja seuraa sitä Anacaonan eli puistokadun reunaan asti. Siitä alkaa iso Miradorin puisto. Juoksentelin ensin auringonpaahteessa pitkin puiston reunaa kulkevaa kävelijöille tarkoitettua sementtitietä, sitten sukelsin puiston poluille ja päädyin toiselle puolelle puistoa reunustavaa sementtitietä.

Toistan: puisto on iso. Juoksentelin ja pysähtelin ja jatkoin taas juoksua kunnes saavuin puiden varjoon, jossa odottelin hengityksen tasaantumista ja kehon jäähtymistä. Juoksin puistikossa kunnes löysin sopivan kivisen penkin eli sellaisen, jossa ei ollut lähettyvillä ketään ihmisiä, joita joutuisi tervehtimään tai joiden kanssa joutuisi keskustelemaan.

Istuin siinä penkillä varjossa kunnes yhtäkkiä läheiseltä leikkipaikalta juoksi minua kohti pulska poika. Poika hihkaisi “ne tappavat minut”, joka ei espanjaksi kuulosta niin dramaattiselta kuin suomeksi. Pian perästä juoksivat kaksi muuta poikaa. Toisella oli kädessä metrin pituinen paksu halko ja toisella iso kookospähkinä.

Olin niin kuumuuden ja fyysisen rasituksen uuvuttama, etten jaksanut muuta kuin toljottaa tapahtumaa. Miten aikuisen kuuluu tällaisessa tapauksessa toimia? Tässä kulttuurissa? Helsingin metrossa olisin ilman muuta puuttunut asiaan. Täällä en jaksanut monestakaan syystä. Kyseessähän oli leikki. Aika väkivaltainen, mutta olin vaarassa joutua naurunalaiseksi. Varsinkin jos olisin avannut suuni ja puhunut espanjaa aksentillani, ajattelin. Olin hiljaa ja mietin, miten ottaisin halon haltuuni jos pojat hyökkäisivät minun kimppuuni.

Pian leikki hälventyi ja kukaan ei kuollut tai edes loukkaantunut. En todellakaan ymmärrä dominikaanisten lasten kasvatusta. Köyhät ovat liian voimattomia, kiireisiä huonopalkkaisissa töissään ja itse huonosti kasvatettuja kasvattamaan omia lapsiaan käyttäytymään ja rikkaat liian laiskoja ja kiireisiä kuntosaleillaan ja samppanja- ja kokaiinijuhlissaan kasvattamaan omiaan. Paljon on tosiaan korjattavaa tässä maassa. Lapsista se tulisi aloittaa.

Etsin puistoa reunustavan sementtikadun ja lähdin kävelemään takaisinpäin. Juoksin vielä vähän. Sitten tuli pelkkää varjostamatonta sementinpätkää ja hidastin kävelyksi. Korkeaa tornitaloa, jonka kohdalta käännyttiin Privada-kadulle, ei tullutkaan vastaan. Lähimmät tornitalot siintivät kilometrien päässä. Puoli tuntia hortoiltuani puiston reunaa ja kadun toistapuolta eteenpäin myönsin, että olin eksynyt. Vastaan tuli vain autoja, joten keneltäkään ei voinut kysyä, missä on Privada tai Enriquillo. Kävelin lisää puoli tuntia. Käännyin puistokadulta omakotialueelle sukeltavalle tielle. Näin noin kymmenen metrin päässä edellä naisen, jonka kävelin nopeasti kiinni. Kysyin, missä on Privada, onko se tästä eteenpäin? “Se on kaukana varsinkin kun olet jalan. Juu, eteenpäin”, sanoi nainen ja näytti vasemmalle.

Löysin vihdoin rakennuksen, jonka tunnistin ja erään kulmauksen, jossa myytiin tauluja, ja osasin suunnistaa kotiin. Katu, jota kutsuttiin Privadaksi, oli merkitty kyltteihin nimellä Guzmán Fernández. Sama homma on tullut jossain muuallakin Lattareissa vastaan. Kyllä Latinalaisen Amerikan uudistaminen aloitetaan sittenkin katujen nimien päivittämisestä niin, että puheessa ja kylteissä puhutaan samasta asiasta. Tällainen sisäpiirin tiedon pimittäminen on helvetin ärsyttävää, etenkin kun toinen yrittää olla toimelias ja lenkkeillä.

Mirador-puiston vieressä kulkeva Anacaona ja kotiin kääntymisen maamerkki, tornitalo.

Muutto ja muuta mukavaa ajanvietettä

Ikkunoita, joista en enää tuijottele.

Eilen muutimme. Vihdoin. Muutto jatkuu vielä pitkään, sillä muutimme vasta väliaikaismajoitukseen niin sanottuun anoppilaan, poikaystäväni lapsuudenkotiin, josta hän seitsemän kuukautta sitten vasta muutti pois. Se on juuri sitä miltä kuulostaakin. Siksi toivon, että tämä välitila kestäisi vain lyhyen aikaa.

Muutto tuli nopeammin kuin mitä oli suunniteltu. Kaikki alkoi noin viikko sitten kun kylpyhuone alkoi haista paskalta. Siis ilman paskantamista. Aina kun juoksutti vettä, levisi kylpyhuoneeseen paskan haju. En sanonut asiasta mitään, koska kaikkiin huomioimiini talon epäkohtiin olen saanut viimeisen kuukauden aikana vastauksen “Ya, ota iisisti, kohta muutetaan, tämä kaikki on kohta ohi”.  Ajattelin, että paskanhajuinen vesi olisi taas vain yksi turha valituksen aihe.

Kaksi päivää sitten, juuri harjattuani hampaat, sanoin kuitenkin asiasta. Poikaystäväni meni haistamaan vettä. Sain vahvistuksen huomiolleni. Avasimme kaikki talon hanat kylpyhuoneesta ja keittiöstä ja kaavimme käsiimme paskanhajuista vettä. Haiseeko se tosiaan paskalle? Juu, kyllä se haisee. Omituista. Tutkimme asiaa, poikaystäväni kiipesi katolle katsomaan vesisäiliötä.

Säiliössä kellui paskanruskeassa liejuisessa vedessä violetin värinen kuollut sammakko. Vesisäiliön sisällöstä on kuva, mutten ole halunnut nähdä sitä. Taannoinen ripuli ja yhtäkkiä kosteassa ilmassa alkanut ihon atopia sekä punaiset kuivat läiskät takareisissä taisivat saada selityksen. Olin juuri harjannut hampaat paskanhajuisella vedellä, jossa oli ainesosia kuolleesta sammakosta. Onko vielä olemassa sellainen ohjelma kuin Pelkokerroin? Tässä olisi hyvä idea yhdeksi numeroksi.

Isompaan asuntokriisiin sisältyvä vesikriisi kulminoitui vielä lääkkeiden väärinkäyttöön. Seuraavana päivänä poikaystäväni lähti ostamaan lääkettä elimistön parasiittien poistamiseksi. Lääkkeen nimi on Zentel. Apteekista tuli takaisin mies, jolla oli mukanaan lääke nimeltä Sertal. Eri nimi, eri lääke. (Sama mies sentään.) Molemmissa nimissä on e, keskellä t ja molemmat loppuvat l:ään.

Täysin ymmärrettävä inhimillisten erehdysten, unohdusten ja sattumien lopputulos. Asiakas pyytää parasiitit tappavaa lääkettä, “Sentalia vai mikä se nyt oli” ja eläytyy sanomaansa näyttämällä kädellä vatsaa. Apteekin myyjä myy vatsan kouristuksiin tarkoitetun Sertal-lääkkeen. Sertal ei kuitenkaan tapa parasiitteja ja saattaa aiheuttaa väsymystä.

Minut kutsuttiin kesken kiihkeän pakkaamisen keittiöön, iskettiin vesilasi ja kaksi tablettia käteen. Olin valmis hoitamaan asian pois alta. Mutta hei, ei tämä näytä siltä lääkkeeltä, jota ennen olen ottanut parasiitteihin. Poikaystävä soittaa isälleen ja kysyy, onko parasiittilääkkeen nimi Sertal ja onko se vaaleanpunainen. Ei ole. Se ei siis ole se. Entäs nyt? Mitä varten tämä lääke sitten on? Olin kärsimätön ja kulautin tabletit samalla kitaani kun yhdessä avasimme Googlen.

Totta kai on epäreilua syyttää poikaystävää, joka yritti viime hetkellä korjata virheensä, mutta syytin silti. Miten joku voi tehdä niin typerän virheen? Ota selvää mitä ostat etukäteen saatana. Sormet kurkussa ja vedet silmissä luin, ettei Sertal ole kauhean vahva lääke. Sovittiin, että minä olin äkkipikainen ja että mies ei mene enää yksin apteekkiin.

Tänään haimme entisen kotimme lähiapteekista oikean parasiittilääkkeen. Poikaystäväni muistaa nyt lääkkeen nimen – testasin juuri äsken. Lisäksi minä hävisin vedon, koska olin varma, ettei lähiapteekissa ole Zenteliä.

Veikkaukseni perustui kokemukseen: kerran kuukausia sitten kävin apteekista hakemassa lääkärin määräämiä Yazmin-ehkäisypillereitä. Apteekissa oli sillä hetkellä vain yksi työntekijä, noin 17-vuotias poika. Pojalla oli varmaan liian kuuma, koska hänellä ei ollut valkoista takkia niin kuin yleensä apteekinmyyjillä vaan hihaton valkoinen vaimonhakkaajapaita. Keskustelu apteekissa meni näin:

-       Hei ostaisin Yazmin-pillereitä.

-       Hmm. Yaz.. Yazmin? And in English? You can say also in English.

-       Yazmin.

-       Mitä varten lääke on?

-       Ehkäisee saamasta lapsia. 

-       Aha. Ei valitettavasti ole.

Tämän apteekin vitriineissä ja hyllyillä ei ole esillä lääkkeitä tai edes mitään terveyteen liittyvää vaan esimerkiksi muovikoruja, pinnejä, rusetteja, t-paitoja, hiusverkkoja ja kynsilakkaa – kaikkea tarpeetonta lääkkeitä kaipaavan asiakkaan näkökulmasta. Kolumbiassa apteekissa oli sentään pornolehtiä ja –videoita, tupakkaa ja kaljaa. No, ehkä apteekissa joka sijaitsee maailmankuulun saastuneen vesistön ääressä, on normaalia pitää myynnissä parasiittilääkkeitä. Ehkä niitä kuluu jopa enemmän kuin hiusverkkoja tai kynsilakkaa.

Viime kuukausien soitetuimmat puhelinnumerot kuuluvat asunnonvälittäjille.