Tilinpäätös ja jäähyväiset

Kohta on melkein vuosi täynnä Hispaniolassa: tämä olkoon laiskaksi osoittautuneen Latinaloverin viimeinen blogikirjoitus. Olen kotiinlähtö ja Suomen kesä mielessäni koettanut epätoivoisesti ruskettaa itseäni viime viikkoina. Kiipeän joka päivä katolle joko ripustamaan pyykkiä tai muuten vain maleksimaan. Kukaan ei ole vielä kehunut naamaani ruskeaksi, mutta minusta se punertaa lupaavasti ja pisamat eli todellisuudessa maksaläiskät ovat taas tulleet esiin. Ne ovat kuulemma muotia, pisamat siis.

Ruskettumisen lisäksi monia muitakin suunnitelmissa olleita asioita on jäänyt tekemättä. Aioin esimerkiksi täällä asuessani hyötyä alhaisesta hintatasosta kauneushoitoloiden ja alkoholin käytön kohdalla. (Sanokaas muuta: olipa korkealla tavoitteet – juoda kännejä ja ottaa manikyyrejä.) Oli minulla kunnianhimoisempiakin suunnitelmia, mutta mainitsen nämä, jotta kaikki saamme käsityksen siitä, miten vakavasta saamattomuudesta nyt on kyse.

Yli kymmenen kuukautta on kulunut ja olen alkanut tehdä inventaariota saavutuksistani.

Olen käynyt mani-pedikyyrissä kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta maksoi alle seitsemän euroa. Muistaakseni mainitsin siitä blogikirjoituksessa, joka oli heinäkuulta. Seuraavan kerran kävin leikkauttamassa hiukseni samassa salongissa joulun jälkeen. Ennen joulupäivän illallista suutuin hiuksilleni ja leikkasin poninhäntäni irti. Myöhemmin hiukset piti tietenkin leikata suoraan, koska poninhäntä oli toispuolinen.

Kynsiin palasin vasta kuukausi sitten, huhtikuussa, kun halusin olla siisti omassa vihkitilaisuudessani ( – se mitä ei ollut suunnitelmissa, oli mennä naimisiin, mutta niin vain kävi, ja olen asiasta hyvin, hyvin onnellinen). Koska minulla ei ole kotona minkäännäköistä kynsilakkaa, kävelin lähimpään kauneussalonkiin täällä varakkaiden ihmisten kaupunginosassa. Käsien ja jalkojen kynsien lakkaus maksoi kutakuinkin saman verran kuin Suomessa.

Alkoholin kulutuksesta alhaisen hintatason maassa totesin samaa kuin jo Kolumbiassa, Nicaraguassa ja jossain muualla mutten muista missä: kyllä halpaankin alkoholiin saa uppoamaan rahaa kun ostelee olutta ja rommia pari kolme neljä kertaa viikossa. Lisäksi kalsarikännit samaa naamaa – eli puolison – tuijottaen käy pitemmän päälle tylsäksi.

Ennen kaikkea karibialainen laiskuuteni liittyy työn ja uusien haasteiden hankkimiseen. Minusta, joka jaksoin puurtaa viime vuonna kolme kuukautta täysipäiväisessä harjoittelussa täysipäiväisen työn rinnalla, tuli täällä varsinainen antityönsankari. Elokuun lopussa joku espanjalainen arkkitehtitoimiston omistaja soitti, koska oli nähnyt netissä täyttämäni CV:n. Hän tarvitsi jonkun opettamaan englantia ranskaksi lapsilleen. Opettaminen ei innostanut, mutta valehtelin olevani todella kiinnostunut. Minut vähän niin kuin tultiin hakemaan kotoa töihin.

Sain työtä yksityisenä englanninopettajana. Tunteja on ollut kolmesti viikossa arkkitehtitoimiston alakerrassa yrityksen omistajan kolmelle 8–10-vuotiaalle lapselle ja se on ollut toimeentuloni pelastus. Aluksi se oli minulle vain tilapäinen työratkaisu kunnes “jotain muuta ilmaantuisi”. Tätä työtä on nyt jatkunut kahdeksan kuukautta ja se loppunee koulujen kesälomaan ja minun Suomeen paluuseen.

Hyviä puolia englannin opettamisessa on ollut se, että olen oppinut vähän englantia ja käytännön vaikuttamispsykologiaa (miten käännyttää sisarukset toisiaan vastaan sen sijaan että he yhdessä ovat opettajaa vastaan). Lisäksi olen nyt lopullisesti varmistunut siitä, että lasten opettaminen ja sietäminen työkseen ei sovi kaikille. Ei kai kukaan oikealla alalla oleva lasten opettaja unelmoi ei-niin-suunnitelmien-mukaan-menneen tunnin jälkeen hakkaavansa opetuslapsensa kirveellä palasiksi yksi kerrallaan niin, että sisarukset näkevät, mitä heille tulee tapahtumaan?

Vihaamani opetustyön lisäksi en ole onnistunut muita hommia täältä haalimaan. Aika käy vähiin ja olen jo antanut periksi – melkein kaiken muun paitsi ruskettumisen suhteen. Aikaa ja resursseja olisi siis vaikka mihin, mutta laiskuus on ottanut sellaisen vallan, etten ole edes blogia viitsinyt kirjoittaa. Minä, ahkera suomalainen.

Aika täällä on siis kulunut saamattomasti. Ajattelin kuitenkin tarjota teille jotain, mitä opin tässä taannoin. Hyvä ja rakas ystävä Suomesta kävi vierailulla ja osoitti luontaista kiinnostustaan paikallisiin ja heidän ilmaisuihinsa. Kuulin sivusta kun dominikaanit innoissaan ja otettuina siitä, että joku on kiinnostunut heidän kulttuuristaan, kertoivat ja näyttivät hänelle netistä täällä käytettyjä sanoja, joista osa on muodostunut englannin pohjalta, osa muuten vain dominikanisoitunut.

Ilmeisesti joidenkin paluumuuttajien mukana on syntyneet sellaiset silkkaan väärin lausumiseen perustuvat sanat kuin zafacon = roskis – sanasta safety can, pariguayo = luuseri – sanasta party watcher ja guachimán = vartija – sanasta watchman. Arabiruoka tabbule (muissa espanjankielisissä maissa tabule) on täällä tipili (Tämän sanan kohdalla hellyin kyllä dominikaaneille kokonaan, kertakaikkisen liikuttava muunnos.) Kaupunkimaasturi on yipeta (lausutaan jipeta), New York on Nueba Yol ja jos joku on urpo, se on Charlie. “Je suis Charlie” –kampanja sai täällä silti ihan asiallisen vastaanoton. WiFi on guaifai, WhatsApp Guasa ja l- ja r-kirjainten sekoittamisen vuoksi selfiestä on tullut serfy.

Tässä tutkiessa opin myös internetin ihmeellisestä maailmasta ja tarkemmin Wikipediasta, mitä usein täällä kuulemani taíno-intiaaneilta peräisin oleva sana quisqueya tarkoittaa: maan äiti ja kaikkein kaunein saari – eli  Dominikaaninen tasavalta.