Kohta on melkein vuosi täynnä Hispaniolassa: tämä olkoon
laiskaksi osoittautuneen Latinaloverin viimeinen blogikirjoitus. Olen
kotiinlähtö ja Suomen kesä mielessäni koettanut epätoivoisesti ruskettaa
itseäni viime viikkoina. Kiipeän joka päivä katolle joko ripustamaan pyykkiä
tai muuten vain maleksimaan. Kukaan ei ole vielä kehunut naamaani ruskeaksi,
mutta minusta se punertaa lupaavasti ja pisamat eli todellisuudessa
maksaläiskät ovat taas tulleet esiin. Ne ovat kuulemma muotia, pisamat siis.
Ruskettumisen lisäksi monia muitakin suunnitelmissa olleita
asioita on jäänyt tekemättä. Aioin esimerkiksi täällä asuessani hyötyä alhaisesta
hintatasosta kauneushoitoloiden ja alkoholin käytön kohdalla. (Sanokaas muuta:
olipa korkealla tavoitteet – juoda kännejä ja ottaa manikyyrejä.) Oli minulla
kunnianhimoisempiakin suunnitelmia, mutta mainitsen nämä, jotta kaikki saamme
käsityksen siitä, miten vakavasta saamattomuudesta nyt on kyse.
Yli kymmenen kuukautta on kulunut ja olen alkanut tehdä
inventaariota saavutuksistani.
Olen käynyt mani-pedikyyrissä kaksi kertaa. Ensimmäinen
kerta maksoi alle seitsemän euroa. Muistaakseni mainitsin siitä
blogikirjoituksessa, joka oli heinäkuulta. Seuraavan kerran kävin
leikkauttamassa hiukseni samassa salongissa joulun jälkeen. Ennen joulupäivän
illallista suutuin hiuksilleni ja leikkasin poninhäntäni irti. Myöhemmin
hiukset piti tietenkin leikata suoraan, koska poninhäntä oli toispuolinen.
Kynsiin palasin vasta kuukausi sitten, huhtikuussa, kun
halusin olla siisti omassa vihkitilaisuudessani ( – se mitä ei ollut
suunnitelmissa, oli mennä naimisiin, mutta niin vain kävi, ja olen asiasta
hyvin, hyvin onnellinen). Koska minulla ei ole kotona minkäännäköistä
kynsilakkaa, kävelin lähimpään kauneussalonkiin täällä varakkaiden ihmisten kaupunginosassa.
Käsien ja jalkojen kynsien lakkaus maksoi kutakuinkin saman verran kuin
Suomessa.
Alkoholin kulutuksesta alhaisen hintatason maassa totesin
samaa kuin jo Kolumbiassa, Nicaraguassa ja jossain muualla mutten muista missä:
kyllä halpaankin alkoholiin saa uppoamaan rahaa kun ostelee olutta ja rommia
pari kolme neljä kertaa viikossa. Lisäksi kalsarikännit samaa naamaa – eli
puolison – tuijottaen käy pitemmän päälle tylsäksi.
Ennen kaikkea karibialainen laiskuuteni liittyy työn ja
uusien haasteiden hankkimiseen. Minusta, joka jaksoin puurtaa viime vuonna
kolme kuukautta täysipäiväisessä harjoittelussa täysipäiväisen työn rinnalla,
tuli täällä varsinainen antityönsankari. Elokuun lopussa joku espanjalainen
arkkitehtitoimiston omistaja soitti, koska oli nähnyt netissä täyttämäni CV:n.
Hän tarvitsi jonkun opettamaan englantia ranskaksi lapsilleen. Opettaminen ei innostanut, mutta valehtelin olevani
todella kiinnostunut. Minut vähän niin kuin tultiin hakemaan kotoa töihin.
Sain työtä yksityisenä englanninopettajana. Tunteja on ollut
kolmesti viikossa arkkitehtitoimiston alakerrassa yrityksen omistajan kolmelle
8–10-vuotiaalle lapselle ja se on ollut toimeentuloni pelastus. Aluksi se oli
minulle vain tilapäinen työratkaisu kunnes “jotain muuta ilmaantuisi”. Tätä
työtä on nyt jatkunut kahdeksan kuukautta ja se loppunee koulujen kesälomaan ja
minun Suomeen paluuseen.
Hyviä puolia englannin opettamisessa on ollut se, että olen
oppinut vähän englantia ja käytännön vaikuttamispsykologiaa (miten käännyttää sisarukset
toisiaan vastaan sen sijaan että he yhdessä ovat opettajaa vastaan). Lisäksi
olen nyt lopullisesti varmistunut siitä, että lasten opettaminen ja sietäminen
työkseen ei sovi kaikille. Ei kai kukaan oikealla alalla oleva lasten opettaja
unelmoi ei-niin-suunnitelmien-mukaan-menneen tunnin jälkeen hakkaavansa opetuslapsensa
kirveellä palasiksi yksi kerrallaan niin, että sisarukset näkevät, mitä heille
tulee tapahtumaan?
Vihaamani opetustyön lisäksi en ole onnistunut muita hommia
täältä haalimaan. Aika käy vähiin ja olen jo antanut periksi – melkein kaiken
muun paitsi ruskettumisen suhteen. Aikaa ja resursseja olisi siis vaikka mihin,
mutta laiskuus on ottanut sellaisen vallan, etten ole edes blogia viitsinyt
kirjoittaa. Minä, ahkera suomalainen.
Aika täällä on siis kulunut saamattomasti. Ajattelin
kuitenkin tarjota teille jotain, mitä opin tässä taannoin. Hyvä ja rakas ystävä
Suomesta kävi vierailulla ja osoitti luontaista kiinnostustaan paikallisiin ja
heidän ilmaisuihinsa. Kuulin sivusta kun dominikaanit innoissaan ja otettuina
siitä, että joku on kiinnostunut heidän kulttuuristaan, kertoivat ja näyttivät
hänelle netistä täällä käytettyjä sanoja, joista osa on muodostunut englannin pohjalta,
osa muuten vain dominikanisoitunut.
Ilmeisesti joidenkin paluumuuttajien mukana on syntyneet
sellaiset silkkaan väärin lausumiseen perustuvat sanat kuin zafacon = roskis – sanasta safety can, pariguayo = luuseri – sanasta party
watcher ja guachimán = vartija –
sanasta watchman. Arabiruoka tabbule (muissa espanjankielisissä maissa tabule)
on täällä tipili (Tämän sanan
kohdalla hellyin kyllä dominikaaneille kokonaan, kertakaikkisen liikuttava
muunnos.) Kaupunkimaasturi on yipeta
(lausutaan jipeta), New York on Nueba Yol
ja jos joku on urpo, se on Charlie.
“Je suis Charlie” –kampanja sai täällä silti ihan asiallisen vastaanoton. WiFi
on guaifai, WhatsApp Guasa ja l- ja r-kirjainten
sekoittamisen vuoksi selfiestä on tullut serfy.
Tässä tutkiessa opin myös internetin ihmeellisestä maailmasta ja
tarkemmin Wikipediasta, mitä usein täällä kuulemani taíno-intiaaneilta peräisin
oleva sana quisqueya tarkoittaa: maan
äiti ja kaikkein kaunein saari – eli Dominikaaninen tasavalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti