 |
| Käyskentelyä ja naapuruston tarkkailua uuden kodin olohuoneessa. |
Reilu kuukausi sitten pääsin muuttamaan uuteen ja toivon mukaan viimeiseen dominikaaniajan kotiin. Asumme kaksi pariskuntaa isossa huoneistossa ylemmän keskiluokan asuinalueella. Luulin, että rikkaiden asunnot osattaisiin maalata ja rakentaa kunnolla, mutta se luulo osoittautui vääräksi. Asuntomme oli asunnonvälittäjänä toimivan pihin asianajajan itsensä maalaama ja korjaama. Ikkunantiivisteet siis pursoilevat tässäkin asunnossa pittoreskisti ja maalivalumia ja –läiskiä näkyy siellä täällä. Ikkunat eivät mene kiinni niin kuin pitäisi ja keittiössä ei ollut yhtään pistorasiaa ennen kuin oli pakko pyytää ihan oikea sähkömies ne sinne asentamaan. Kylpyhuoneissa ei ole edelleenkään pistorasioita.
Kävelymatkan päästä löytyy
kauppoja, leipomoita, kauneushoitoloita, ravintoloita ja jopa sellainen
muinaisjäänne kuin videovuokraamo (kyllä, epäilen sitä rahanpesupuljuksi).
Elinpiirini on tyhjentynyt
hyönteisistä, dembowsta, pässivasojen itkusta ja haitilaisesta
iskelmämusiikista (jota entisen asuinpaikan naapurin vahti kuunteli
muovituolissa talon edustalla istuessaan). Kaikki on siis aika hyvin. Äitini
kysyi jo, että siksikö lopetit blogin kirjoittamisen kun ei enää ole mitään
valitettavaa.
Nyt kun olen kosketuksissa
paikalliseen infrastruktuuriin, niin pyrin myös hyödyntämään sitä. Yhtenä
päivänä kävelin taas yhteen lähikauppaani, kristilliseen supermarkettiin.
Siellä on edulliset hinnat, hyvät tuotevalikoimat ja vaikka ei muuta alkoholia
olekaan tarjolla, niin viinivalikoima on parempi kuin Helsingin lippulaiva-Alkossa.
Perjantaina päätin lähteä myös
juoksulenkille läheiseen puistoon, jonne ihmiset menevät harrastamaan kaikkea
pesäpallon pelaamisesta juoksemiseen ja ryöstelyyn.
Juokseminen on kamalaa. Se on
kuitenkin helpoin ja täysin ilmainen (heti sen jälkeen kun vähintään lenkkitossut
100 €, trikoot 30 € ja urheilutoppi 20 € on hankittu) liikuntamuoto.
Juoksemiseen pitää löytyä luonnotonta itsekuria tai yliluonnollinen purkaus
energiaa. Itsekuria minulla ei ole, joten juoksuharrastukseni on noiden
sattumanvaraisten energiaryöppyjen varassa. Sain sellaisen siis perjantaina
noin kello kaksi iltapäivällä (kutakuinkin päivän kuumimpaan aikaan).
Puistoon päätyy, kun kääntyy
asuinkadultani avenida Enriquillolta Privadalle ja seuraa sitä Anacaonan eli
puistokadun reunaan asti. Siitä alkaa iso Miradorin puisto. Juoksentelin ensin
auringonpaahteessa pitkin puiston reunaa kulkevaa kävelijöille tarkoitettua
sementtitietä, sitten sukelsin puiston poluille ja päädyin toiselle puolelle
puistoa reunustavaa sementtitietä.
Toistan: puisto on iso.
Juoksentelin ja pysähtelin ja jatkoin taas juoksua kunnes saavuin puiden
varjoon, jossa odottelin hengityksen tasaantumista ja kehon jäähtymistä. Juoksin
puistikossa kunnes löysin sopivan kivisen penkin eli sellaisen, jossa ei ollut
lähettyvillä ketään ihmisiä, joita joutuisi tervehtimään tai joiden kanssa
joutuisi keskustelemaan.
Istuin siinä penkillä varjossa
kunnes yhtäkkiä läheiseltä leikkipaikalta juoksi minua kohti pulska poika.
Poika hihkaisi “ne tappavat minut”, joka ei espanjaksi kuulosta niin
dramaattiselta kuin suomeksi. Pian perästä juoksivat kaksi muuta poikaa.
Toisella oli kädessä metrin pituinen paksu halko ja toisella iso kookospähkinä.
Olin niin kuumuuden ja fyysisen
rasituksen uuvuttama, etten jaksanut muuta kuin toljottaa tapahtumaa. Miten
aikuisen kuuluu tällaisessa tapauksessa toimia? Tässä kulttuurissa? Helsingin
metrossa olisin ilman muuta puuttunut asiaan. Täällä en jaksanut monestakaan
syystä. Kyseessähän oli leikki. Aika väkivaltainen, mutta olin vaarassa joutua
naurunalaiseksi. Varsinkin jos olisin avannut suuni ja puhunut espanjaa
aksentillani, ajattelin. Olin hiljaa ja mietin, miten ottaisin halon haltuuni jos
pojat hyökkäisivät minun kimppuuni.
Pian leikki hälventyi ja kukaan ei
kuollut tai edes loukkaantunut. En todellakaan ymmärrä dominikaanisten lasten
kasvatusta. Köyhät ovat liian voimattomia, kiireisiä huonopalkkaisissa töissään
ja itse huonosti kasvatettuja kasvattamaan omia lapsiaan käyttäytymään ja
rikkaat liian laiskoja ja kiireisiä kuntosaleillaan ja samppanja- ja
kokaiinijuhlissaan kasvattamaan omiaan. Paljon on tosiaan korjattavaa tässä
maassa. Lapsista se tulisi aloittaa.
Etsin puistoa reunustavan
sementtikadun ja lähdin kävelemään takaisinpäin. Juoksin vielä vähän. Sitten
tuli pelkkää varjostamatonta sementinpätkää ja hidastin kävelyksi. Korkeaa
tornitaloa, jonka kohdalta käännyttiin Privada-kadulle, ei tullutkaan vastaan.
Lähimmät tornitalot siintivät kilometrien päässä. Puoli tuntia hortoiltuani
puiston reunaa ja kadun toistapuolta eteenpäin myönsin, että olin eksynyt.
Vastaan tuli vain autoja, joten keneltäkään ei voinut kysyä, missä on Privada
tai Enriquillo. Kävelin lisää puoli tuntia. Käännyin puistokadulta
omakotialueelle sukeltavalle tielle. Näin noin kymmenen metrin päässä edellä
naisen, jonka kävelin nopeasti kiinni. Kysyin, missä on Privada, onko se tästä
eteenpäin? “Se on kaukana varsinkin kun olet jalan. Juu, eteenpäin”, sanoi
nainen ja näytti vasemmalle.
Löysin vihdoin rakennuksen, jonka
tunnistin ja erään kulmauksen, jossa myytiin tauluja, ja osasin suunnistaa
kotiin. Katu, jota kutsuttiin Privadaksi, oli merkitty kyltteihin nimellä
Guzmán Fernández. Sama homma on tullut jossain muuallakin Lattareissa vastaan.
Kyllä Latinalaisen Amerikan uudistaminen aloitetaan sittenkin katujen nimien
päivittämisestä niin, että puheessa ja kylteissä puhutaan samasta asiasta.
Tällainen sisäpiirin tiedon pimittäminen on helvetin ärsyttävää, etenkin kun
toinen yrittää olla toimelias ja lenkkeillä.
 |
| Mirador-puiston vieressä kulkeva Anacaona ja kotiin kääntymisen maamerkki, tornitalo. |
